Olipa kerran vuosi 2000. Silloin kävin ensimmäistä kertaa tapahtumassa nimeltä Ruisrock. Rakkaan kotikaupunkini legendaarinen oma kesätapahtuma. Sitä ennen olimme vain tehneet äitini kanssa aina kesäaikaan havaintoja kaupungilla, että milloin on festarikansa vyörynyt Turkua kohti, ja millaisia festarityylejä oli havaittavissa.
Festarit olivat mulle tuohon aikaan täysin vieras tilanne muussa kuin työroolissa, kuten kaikki muutkin juhlat ja juhlimispaikat, eikä mulla ollut mitään käsitystä miten siellä kuuluisi olla, ja mitä tehdä. No, se selvisi kuitenkin aika nopeasti, vaikka ensimmäiset visiitit jäivätkin lyhyehköksi. Olin eräänä päivänä pikaisesti vieraana alueella radiolähetyksessä, ja toisena päivänä sitten matkassa silloisen poikaystäväni kaveriporukan kanssa. Jälkimmäisenä olin täysin irti työvelvoitteista, ja valehtelematta istuimme koko päivän hievahtamatta silloisella yhdellä ja samalla Vip-alueella. Hartiat paloivat auringossa, se jäi minulle mieleen parhaiten, muuten kokemus ei vielä ollut muuta kuin vain uusi.
Vaikka ensikokemus ei ollut erikoinen, se oli kuitenkin sykähdys tämän joka kesäisen perinteen alkamiseen. Jokin yksittäinen kerta tuli tapahtumassa käytyä heti tuon vuoden jälkeen, mutta 2005 käynnistyi tähän asti katkeamaton Ruisrockien sarja. Jopa 2006, viimeisilläni toista lasta odottaessani, oli tapahtumaan päästävä, edes sitten yhdeksi päiväksi. Näin tapahtui, ja muistan kävelleeni yksin ja hymyillen pellavamekossani tuon valtavan raskausvatsani kanssa koko pitkän kävelymatkan alueelta pois, kun muut halusivat vielä jäädä juhlimaan.
Tein kyseisistä festareista itselleni joka kesäisen syntymäpäiväjuhlani, enkä muuten viettänyt synttäreitän lainkaani. Siirsin kinkerit aina viikolla eteenpäin, olisipahan sitten isommat juhlat.
Lähes kymmenen vuotta kun asuin omakotitalossa, perinteenäni oli että Ruissin aikaan olivat aina ovet auki. Väkeä oli kutsuttuna parhaimmillaan kolmisenkymmentä, ja sitä tuli ja meni. Jotkut yöpyivät pihalla puolijoukkueteltassa, jotkut sisällä talossa, jokunen terassillakin. Variaatioita oli, ja niitä oli myös festareille liikkumisen suhteen. Itselläni oli usein milloin mistäkin tapahtumaan liittyvistä edustusrooleista johtuen Vip-lippu, jolla olisi ollut oikeus kulkea alueelle kätevästi vesibussilla. Halusimme kuitenkin huolehtia aina yhteisesti koko porukan paikalle, ja useimpina vuosina meillä olikin sitten oma kuski ja bussi vuokrattuna. Tuossa ajassa ja perinteessä oli paljon hyvää ja hauskaa, ulkomailla asuvat kaverit saapuivat tapahtuman perässä Suomeen, ja väkeä näki kerrankin kunnolla samassa tilassa. Mutta aikansa kutakin.
Kokemukset ovat aina vaihdelleet hyvästä täydelliseen, mutta ongelmiakin on ollut. Tosin ongelmat eivät koskaan johtuneet tapahtumasta, joten tapahtumaa voi helposti kutsua täydelliseksi, minulle rakkaaksi ja rakkauden festivaaliksi. Monina vuosina on tuntunut siltä, ettei festariviikonlopun jälkeen malttaisi mitenkään taas odottaa seuraavan vuoden tapahtumaan asti, ja erilaiset laskurit ovatkin pärähtäneet käyntiin jo siitä hetkestä kun festari loppuu. Parasta viihdettä ovat olleet vielä monena päivänä tapahtuman jälkeen tietyn Ruisrock facebook-sivun erinäiset etsinnät ja ilmoitukset.
Viime vuonna spiikkasin tapahtumaan saapumiseen muutamat opastusvideot, ja ne näyttävät pyörivän myös tänä vuonna. Monesti olen itse kävellyt alueelle keskustasta, ja kävellyt yöllä pois. Kilometrejä kertyy, mutta matkassa on aina ihan omaa tunnelmaa.
Vesibusseilla olen reissannut useasti, ja taxilla tai vuokratulla bussilla. Tänään torstaina voin rehellisesti sanoa, että tämän vuoden kuvio on edelleen aika auki, niin seuran kuin kulkemisenkin osalta. Mutta ei stressiä, katsellaan. Huomennahan se vasta alkaa, mikäs kiire tässä vielä on.
Ruissi on ollut vuodesta 2005 asti yksi mun kesän kohokohdista. Töitä on ollut tuohon ajankohtaan aina tarjolla, mutta niitä en ole koskaan ottanut vastaan. Niin tärkeä tuo ajankohta on minulle aina ollut. Vain kesäteatteripesti Turun Vartiovuorella 2014 teki poikkeuksen, ja siitähän pääsi alueelle vielä mukavasti aina töiden jälkeen.
Ehdottomiksi kohokohdiksi tapahtumassa ovat itselle nousseet monet kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, joita muuten ei näe, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Piknik-filtillä hengailu alueella auringonpaisteessa on ollut aina mielipuuhaani, mutta ehdottomasti tärkeintä on ollut pysyä Vip-aitojen tällä puolen, siellä missä ne oikeat festarit on. Monet keikat on käyty tanssimassa, ja kuten monet muistavat, oikeastaan vain kerran Snoop Doggyn keikalla eräänä sunnuntaina on jouduttu kunnon sateen armoille. Silloinkin tanssittiin, mutta liukkaassa ja paksussa mudassa. Ihmiset hylkäsivät kenkiään festarialueen ulkopuolelle jatkaessaan yöllä kotiin. Muuten on paistanut aina, koska niin Ruisrockissa vain on tapana.
Monet eivät ymmärrä viehtymystäni juhlia pääosin kaukana Vip-alueista, koska sinnehän moni haluaisi ehdoin tahdoin päästä. Minulle juhliminen festarikansan keskellä on kuitenkin ollut aina ominaista ja tärkeää, myös siitä syystä, että Vip-puolella parveilevat yleensä kuvaajat etsimässä kuvattavia julkkiksia ja heidän festarilookkejaan.
Varsinaisen festarialueen puolella voi kuitenkin kokea mielestäni sen aidomman festarifiiliksen, ja tavata enemmän ihmisiä. Kyllä Vip-puolella tietysti omat etunsa on, lyhyempi jono vessaan ja erilaiset ruokatarjoilut, mutta se on aina kiinni siitä, mitä kukakin siltä omalta kokemukseltaan hakee.
Ruissi tulee, olenko valmis? En tänä vuonna vielä ollenkaan. Nyt kohti Helsnkiä, ja jos sitten paluumatkalla alkaisi miettiä mitä se huominen tuokaan tullessaan.
Nähdään Ruississa!
