Viikonloppu edustaa minulle aina muutosta. Silloin lapset joko tulevat mun luokse tai lähtevät mun luotani isälleen. Meillä se on aina ollut helppoa, viikko ja viikko -systeemi on ollut enemmän kuin toimiva, eikä aikataulujen siirroissa tai päivien ja viikkojen lyhennyksissä, pidennyksissä ja vaihdoissa ole ollut koskaan ongelmia tämän viiden vuoden aikana. Hyvä niin.
Mietin jo aikanaan ennen omien lasten hankintaa, että näin sen on mentävä, jos lapsia joskus siunaantuu ja isän kanssa päätyy eroamaan. Ja siunaantuihan niitä lapsia ja olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni ja lasten isään, vaikka ero tulikin. Päätin tehdä kaikkeni sen eteen, että suhteemme pysyisi hyvänä erosta huolimatta ja lapset aistisivat sen.
Itse en ole koskaan kokenut tilannettani epäonnistumisena, kuten moni muu vastaavat tilanteet kokee. Se ei ole myöskään kilpailu isän ja äidin välillä. Mielestäni on rikkaus, että lasten elämään saattaa vuosien mittaan tulla vain lisää ihania ja rakastavia ihmisiä.
Vanhemmasta vieraannuttaminen
Mutta kaikilla ei ole näin onnellinen tilanne. Tarinat läheltä ja kaukaa ovat kammottavia ja surullisia, ja lähentelevät mielestäni monellakin tapaa väkivaltaa.
Kuulutko sinä vanhempiin, joka jatkuvasti mustamaalaa toista vanhempaa lapsilleen? Vieraannutatko lasta toisesta vanhemmasta milloin milläkin verukkeella, nyt jopa koronan varjolla? Oletko se vanhempi, joka käyttää muuten vain lasta riidan välikappaleena ja vallan välineenä? Häpeä!
Luin viime viikolla jostain siitä, kuinka ensimmäistä kertaa lapsen vieraannuttamista toisesta vanhemmasta tutkitaan pahoinpitelynä. Oikein!
Jo nuorena, reippaasti ennen omien lasteni hankintaa oli aika, jolloin katsoin vuosia vierestä erään eronneen parin riitelyä. Erot ovat aina hankalia aikuisille ja riitaan tarvitaan kaksi, mutta mietittekö ikinä, kuinka vaikeita ne erot ovat lapselle?
Seurattuani kyseistä surullista tapausta sen osapuolen vierestä, joka joutui alusta asti asiassa kärsijäksi, meni kerralla usko tähän järjestelmäämme. En voinut käsittää myöskään tuollaisia ihmisiä olevan oikeasti olemassa, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen, ettei lapsi vahingossakaan pysty nuoruudessaan tuntemaan toista vanhempaansa ja luomaan tähän mitään suhdetta.
Valitettavan usein tapaukset ovat olleet sellaisia, joissa yhden ihmisen sana on totuus, eikä todisteita syytöksen pohjalle juuri tarvita. Vastaavasti herjatun osapuolen on täytynyt väite kerrallaan pystyä todistamaan, että näin ei ole tapahtunut. Ei mitään logiikkaa, syyttää voi aivan mistä milloinkin vain keksii syyttää. Tämä oli tilanne silloin, mutta toivotaan, että asiat ja käytännöt ovat vuosikymmenien aikana edes hiukan kehittyneet.
Jokainen meistä on kuullut tilanteista, joissa toinen vanhempi haukkuu lapselle sitä toista ja värittää tai pahimmillaan puhtaasti keksii tarinoita. Minä päätin jo aikanaan kyseistä tilannetta kauhulla seuratessani, että ei ikinä noin. En puhuisi koskaan ex-puolisostani pahaa lapsille, mikäli vastaava tilanne eteen tulisi, tai muillekaan. Miksi puhuisinkaan? Minulla ei siihen ole koskaan ollut mitään syytä, eikä ole aina niillä muillakaan jotka sitä harrastavat.
Kyseinen tapaus päättyi surullisesti ja jäljet ovat jääneet. Aikuisena sitä voi toki itsenäisesti lähteä tutustumaan toiseen vanhempaansa, mutta kuten sanottua, vahinko on jo tapahtunut.
Erot ja seuraukset
Katsoin aikanaan läheltä myös monet ystäväperheiden erot, niin hyvässä kuin pahassa. Muistan kauhistelleeni ensiksi itse eroja, että seuraavaksi sitä, kuinka lasten kanssa ja lasten edessä toimitaan. joillakin asiat sujuivat hyvin. Joillakin asiat taas yltyivät väkivaltaisiksi ja lapset seurasivat vierestä, kuinka toinen vanhempi uhkasi toista pahimmilla mahdollisilla teoilla. Täysin käsittämätöntä! Voin vain kuvitella, miten kaikki tämä vaikuttaa lapsiin, vaikkei sitä heidän jokapäiväisessä käyttäytymisessään oma vanhempi osaa välttämättä havaitakaan.
Omassa lapsuudessani on ollut aivan tarpeeksi erinäisiä ongelmia aiheuttaneita asioita, mutta tuollaisiin väkivalta- ja riitatilanteisiin en sentään ole itse joutunut. Silti oman lapsuuden ongelmat painavat ja mietityttävät aika ajoin, ja kysymysmerkkejä on edelleen paljon. Se on aiheuttanut katkeruutta ja hämmennystä, ja erittäin vahvaa luottamuspulaa.
Sain taas eilen illalla sosiaalisessa mediassa viestin, jossa kysyttiin, kuinka hyvin tunnen erään ihmisen ja mikä on mielipiteeni hänestä. Ennen kuin ehdin edes vastata, sain jo kuulla kysyjän oman mielipiteen, ja sen jälkeen tulikin pitkä ja surullinen selitys taustoineen siitä, miksi näin oli.
Aihe oli sama, josta tätä blogipäivitystä olin jo alkanut kirjoittaa paria päivää ennen: exät ja huoltajuusasiat ja toisen vanhemman mustamaalaus. Tässäkin tapauksessa oli kyseessä ex-puolisoiden jatkuva riitely lapsista ja molemminpuolinen syyttely oli aistittavissa. En millään tapaa ottanut kantaa kyseisten ihmisten tekemisiin, enkä elämäänkään, sillä enhän heitä tunne. Katkeruus tällaisten uuvuttavien väsytystaisteluiden jälkeen on suuri, ja se tarttuu myös kaikkiin jotka asioita joutuvat läheltä niitä seuraamaan. Valitettavasti saan kuulla samanlaisia tarinoita minulle täysin tuntemattomilta ihmisiltä ikävän usein.
Julkiset avautumiset
Twitterissä ja Facebookissa tulee jatkuvasti vastaan tarinoita, joissa vanhemmat kertovat toisen vanhemman käyttäytymisestä. Toki ne ovat aina vain niitä yksipuolisia tarinoita, eikä toista puolta päästä siellä kuulemaan, mutta ikävä kyllä monet ovat aivan käsittämättömiä ja lisäksi useat täysin tosia.
Ymmärrän tarpeen jakaa tuskaa siitä, että on kokenut tulleensa väärin kohdelluksi, sillä näitä asioita ymmärtää parhaiten vain toinen samanlaisessa tilanteessa ollut. Vertaistukea ja uusia näkemyksiä kaivataan usein myös oman ystäväpiirin ulkopuolelta ja joskus neuvoja saattaa saada yllättäviltäkin tahoilta.
Silti jään miettimään sitä, kun lapsi kasvaa ja lukee nämä tekstit. Sekin on asia, jota ei toivoisi tapahtuvan. Kuitenkin nykyaikana kaikki nettiin kirjoitettu teksti saattaa jäädä elämään ja siirtyä kulovalkean tavoin eteenpäin, päätyen juuri niille henkilöille, joille ei toivoisi.
Minultakin yritettiin lypsää avioeroni jälkeen kaikkia mahdollisia kommentteja ja avautumisia exääni liittyen, jopa erittäin provosoivien ja vahingollisten otsikoiden avulla. Mutta pysyin aina tiukkana, ja tulen pysymään. Erostani en avaudu eikä exääni tarvitse koskaan lähteä haukkumaan.
Vastaavasti, jos spekulaatiot muiden ihmisten tahoilta osuvat hutiin, kuten usein tapahtuu, olen ensimmäisenä oikaisemassa asioita ja katkaisemassa huhuilta siipiä. Nämä ovat vakavia asioita kun lapset ovat kuviossa mukana, ja niillä ei soisi leikittävän yhtään.
Uudet suhteet, uudet ihmiset
Usein mietin, miten voidaan olla mustasukkaisia tai kateellisia toisen vanhemman suhteesta omaan lapseen? Kuinka voidaan haluta vain tuhota se? Ei ole todellakaan lapsen vika, jos aikuisten parisuhde kariutuu. Hän luultavasti kokee niin jo ilmankin, että vielä sen lisäksi joutuu keskelle eroriitoja ja huoltajuuskiistoja.
Ansaitseeko lapsi kasvaa vanhempiensa riitojen keskiössä niin, että toinen tai molemmat suoltavat kuraa toisesta? Ei todellakaan! Erittäin itsekästä ja hyvin vahingollista toimintaa.
Samalla yksi vanhempi pelkää toisen vanhemman löytävän uuden puolison, joka “pilaa” oman lapsen. Toinen taas pelkää uuden puolison olevan sellainen, joka astuu suoraan äidin tai isän paikalle, ja hänet koetaan uhkana omalle suhteelle lapsiin.
Itsekkyys sivuun ja lapset edelle!
Iso toive maailmalle ja ihmisille, olkaa ystävällisempiä toisille ja pyrkikää hoitamaan asiat ilman taisteluja, etenkin jos niihin liittyy lapsi. Lapsen rooli ei ole kärsiä aikuisten riidoista, eikä elää tilanteessa jossa molemmat syövyttävät lasta omilla väitteillään ja syytöksillään. Jos on opeteltu vanhemmiksi yhdessä, voi sitä opetella myös eronneiksi vanhemmiksi, jotka pystyvät asialliseen käytökseen.
Lapsella on oikeus onnelliseen elämään, ja mahdollisuuteen kasvaa tasapainoiseksi yksilöksi. Vaikka ei olisi juuri sitä alkuperäistä ydinperhettä, se ei tarkoita, etteikö uusi perhetilanne voisi olla onnellinen, ehkä jopa onnellisempi.
Tässä nykyisessä itsekeskeisessä maailmassa voisi jokainen pysähtyä miettimään millainen toiminta ja käytös on parasta lapselleen, eikä aina vain itselle. Lasten kasvattaminen on tärkein työ joka meillä vanhemmilla on.
One Response
Karmeata huoltajuuskiistaa ja vieraannuttamista sain seurata yli 10 vuotta ja vieraannuttajaa ja ilkeilijää sossut uskoivat. Siihen aikaan äitiä uskottiin… Lapset kärsii nyt nuorina aikuisina. Nyt sossut ja lastenvalvojat selittelee eivätkä ota mitään vastuuta. Nuorille tarjotaan pillereitä avuksi. Hohhoijaa.