“Sinä Selviytyjissä? Ton uutisen on pakko olla vitsi.” Siinä vain yksi frendien kommenteista. Niin ajattelin toki itsekin vielä vuosi sitten.
Elettiin aikaa, että vuoden 2018 kausi oli juuri alkanut tv:stä. Twitterissä kiersi keskustelu, keitä haluttaisiin nähdä, jos seuraava kausi olisi myös julkkiskausi. Joku oli linkannut mut listaan. Vastaukseni twiittiin alkoi ensin ” Hell no…” Mutta pehmensin sitä hieman, ja vastasin sanasta sanaan: “Kaunis ajatus, mutta mua ei saisi lähtemään ikinä. Nevö evö. Ai miks? Koska örkit ja koska mä mielestäni oon hoitanut oman uikkareissa telkkarissa-osuuteni ja julkisuuteni jo.. Edellisetki kiellettiin koska #liikaakaikkea, SOS”
Pari päivää tämän jälkeen tuli sähköpostiin kysely, ja sinnehän mä sit lopulta kuitenkin menin, miksi?
Kun tämän kauden lähtijät julkaistiin mediassa, kavereiden reaktiot oli kaikkea väliltä “Hullu! Siis sä oot just tollanen!” aina siihen hienoimpaan ”Lola lähti sinne varmaan laihtuakseen”-kommenttiin. Mutta, wrong! Keksin nopeesti aika monta helpompaa ja kropalle iisimpää tapaa pudottaa painoa, jos sellanen tavoite mulla olisi. Eikä tosiaan ollut.
Kaikilla meillä on niitä sarjoja, joihin on oltu ihan koukussa, ja mietitty jopa pahimmillaan, että millastakohan tuolla olisi olla itse mukana. Se ei missään nimessä ole sama, kuin että oikeasti lähtisi kutsun tullessa.
Selviytyjät oli mulle tällainen. Aina katsoin, ja nuoruudessa on aika, että jopa fiilistelin miltä se riisi tuolla maistuisi. Uteliaana nuorena kotona kokeilin “selviytyjät”-riisiä jonkunkin kerran, ihan huvikseni, koska halusin. Mielestäni se oli hyvää. Sitten yhtäkkiä vuosien jälkeen oltiinkin tässä päivässä, ja tämä sama sarja alkoi monien aikaisempien variaatioiden jälkeen “uutena” ja laadukkaasti toteutettuna julkkisversiona Suomessa.
Tätä moni jaksaa aina kritisoida, miksi julkkiksia, miksei taviksia? Fakta vaan on se, että Jenkkiversioissa on se ero, että jenkit on luonnostaan avoimempia kuin suomalaiset. Siellä tavallisista ihmisistä saa heti yhtä paljon irti kameroille, kuin meillä saa julkisuuden henkilöistä. Täällä Suomessa ollaan aika paljon epäilevämpiä ja pidättyväisempiä. On myös havaittu, että yleisöä kiinnostaa heti enemmän, kun luulee tuntevansa ja kuvittelee tietävänsä miten kukakin julkkis käyttäytyy ja toimii. Julkisuuden henkilöistä kun on kaikilla jokin ennakkokäsitys, olipa se sitten oikea tai väärä.
Olihan mullakin siinä ihan oma twist, kun halusin nähdä viime kaudella entisen tanssinopettajani Helenan ja Huippujengi-ohjelmassa kanssani epäonnisen kohtalon kokeneen Cristalin näissä olosuhteissa. Ennen kaikkea, halusin nähdä, oliko ohjelma yhtä hyvä, kuin jenkkiversiot, ja olihan se. Seurasin kautta tiiviisti Ruutu plussasta ja seurasin kaikkia mahdollisia kommenttiketjuja ohjelmasta, niin netissä kuin twitterissä. Koukussa.
Marraskuussa 2017 Kaunis Elämä-ohjelman kuvauksissa puhuimme odottavaan sävyyn tulevasta Suomen kaudesta. Mietimme, kuka meistä ex-misseistä haluaisi mennä, jos pyyntö tulisi. Lotta Näkyvä oli luonnollisesti valmis lähtemään, ja Heidi Sohlberg oli harmitellut jo mediassa, ettei voinut lähteä mukaan viime kaudelle terveydentilansa takia. Itse sanoin kovaan ääneen että hell no!!
Mutta sitten, pari päivää sen viime helmikuisen twitter-keskustelun jälkeen, kun se pyyntö yhtäkkiä täysin puskista tuli, niin auts! Olin jo nähnyt, miten hyvin tämä kausi oli tehty, ja miten koukuttava se oli, ja sitten tätä pitikin oikeasti miettiä.
Kerroin kyselystä heti yhdelle ihmiselle, hänen kommentti oli “todellakin menet!” Silloin totesin varovasti ääneen, että täytyykö tätä nyt ihan oikeasti alkaa pohtia? Ja pohdinta alkoi.
Saatuani kutsun mukaan, tein sen minkä aina kun pitää tehdä päätöksiä, joihin on useampi näkökulma; Lista, plussat ja miinukset. Ensin miinuksia oli paljon enemmän kuin plussia. Molempia oli vajaa parikymmentä, joten ihan parin asian summa tämäkään päätös ei ollut. Ja lopulta, miinuksista iso osa muuttui plussiksi.
Moni muu on arponut lapsista erossa oloa, ikävää, selviäisikö ilman virikkeitä, materiaa, mukavuuksia, hygieniatuotteita ja kännykkää, ja ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Ja entäs sitten tuo nälkä? Minä en arponut näitä hetkeäkään, selviäisin helposti näistä kaikista.
No mikä puolsi päätöstä?
- Tuo nuoruuden riisikokeilu ei missään nimessä ollut syy miksi lähdin. Tuolloin en edes ajatellut, että sellaista tilannetta oikeassa elämässäni tulisi vastaan. Mua on aina kiinnostanut kaikessa tarkoituksessa ulkomaat ja lämpö. Mielestäni elämä on myös yksi iso seikkailu. Mun “käydyt maat”- kartasta puuttui sellainen maa kuin Filippiinit, ja lämpö nyt puuttuu Suomesta lähes aina, paitsi viime kesänä. Geenit, kroppa ja mieli kaipaa lämpöä ja uteliaisuus ja tiedonjano minussa kaipasi sitä kokemusta siitä, miten minä, mun pää ja mun kroppa siellä voitaisiin. Selviytyisinkö mä? Mitä mulle tapahtuisi? Halusin taas testata itseäni.
- Selviytyjät-pelikorteissa mut on nimetty seikkailijaksi, ja sellainenhan mä totisesti olen. Mielestäni elämä on yhtä suurta seikkailua, ja haluan lähtökohtaisesti nähdä ja kokea niin paljon kuin vain mahdollista. Tämä olisi ihan loistava lisä tuohon kokemusten ja elämysten rivistöön. Olisihan tämä aivan once in a lifetime-kokemus, ja katuisin lopun elämää jollen menisi.
- Yksi ylivoimaisesti jännittävimmistä jutuista tässä oli terveys. Olen nykyään yli nelikymppisenä, todella kiinnostunut omasta itsestäni, terveydestäni, kehostani jne. Oman historiani ja matkaan kuuluvat vauriot tuntien, tiesin, että enhän edes nykyisellä fysiikallani pysty tekemään tiettyjä asioita. Itseltäni löytyy sarja vammoja ja vaivoja, joista useimmat ovat perua jo aktiiviuraltani tanssin parissa. Polvet, olkapäät ja selkä. Osa remontoitu, osa odottanee vuoroaan. Ehdottomia plussia siis olivat kaikki lukemattomat terveystarkastukset. Olin aivan liekeissä siitä, kuinka monet perusteelliset tutkimukset ja tarkastukset meille tehtäisiin ennen hyväksytty-leiman saamista. Yrittäjälle, joka maksaa yleensä kaiken terveydenhuoltonsa tutkimuksineen itse, tuo rupeama kiinnosti todella! Monta vastausta moneen terveydelliseen asiaan saisi samalla tätä kautta ja tietoon. Ehdoton kyllä, jo näidenkin takia! Sain täysin terveen ja hyväkuntoisen ihmisen paperit, niin hienoa. Tässä kohtaa lähdin jo pienenä voittajana itse ohjelmaan. Toki, heti lupauduttuani mukaan, kaaduin jäällä, ja peukalon epäiltiin murtuneen. Sitä se onneksi ei ollut, vaikka revähdys ei parantunutkaan ennen lähtöä. Koska tiesin monet rajoitteeni tässä hommassa, toivoin ettei joukkomme olisi kovin fyysinen. Karmaiseva totuus joukon fyysisyydestä paljastui sitten lentokentällä, jolloin mietin kyllä hetken, miten ihmeessä olen tilanteessa, jossa olen kisaamassa näitä huippu-urheilijoita vastaan?
- Hauskana lisänä, myös mulla oli sama juttu kuin Wallulla, asuntoon oli tulossa hieman samalle aikavälille putkiremontti. Ei sekään miinus ollut..
Mitä minä sitten arvoin? Mitkä olivat miinuksia?
- Mun miinuksista yksi oli örkit. Vihaan käärmeitä ja inhoan isoja ötököitä. Kaikki millä on enemmän kuin neljä jalkaa tai ei jalkoja lainkaan, en pysty. Ei, ei, ei. Viime kaudelta kuulin, että rottia saattoi juoksennella tuolla yli pitkin yötä, niin sitäkin piti hiukan miettiä. Aina voi tulla myös kisa, jossa pitää syödä ötököitä. Lopulta halusin kokea sen, totunko näihin, ja senkin, pääseekö tuolla sellaiseen tilaan, että pään valtaa fantasiointi ruuasta ja on niin nälkä, että haluaa syödä kaiken kävelevän, matelevan tai lentävän.
- Toiseksi, kaipaan omaa rauhaa paljon. Erakkoluonteinen tyyppi, joka ei luota kehenkään. Jaksaisinko näitä muita ihmisiä 24/7? Etenkin jos joukossa on ihmistyyppi, joka saa mut raivon partaalle? Sehän ei haittaa, jos muilla menee kuppi nurin jostakin henkilöstä, vaikka minustakin, kunhan ei mene mulla. Eli provosoidunko tuolla kuinka herkästi? Tiesin, että sen puolen osa kavereista haluaisi nähdä.
- Kolmantena, haluan yleensä hallita kaikkea, olla tilanteiden edellä ja pitää naruja käsissä. Vihaan yllätyksiä, koska elämääni mahtuu liikaa ikäviä yllätyksiä. Koitan aina ennakoida tilanteet, hieman katastrofoidakin, ja pelata aina pessimistisesti varman päälle, niin etten pety. Ja nyt pitäisi sitten lähteä tv-formaattiin josta en edes tiedä sitä, keitä on mukana. Sen lisäksi meidät pidettäisiin pimennossa ja eristyksissä ihan kaikesta, läpi tuotannon.
- Toki piti selvittää aikataulu, tuolle ajalle kun oli jo toinen tv-projekti, sekä muita töitä, enkä mielelläni peru. Niiden järkkäys onnistui, mutta vielä piti saada vastaus yhteen asiaan. Siihen, joka ainoana vaikuttaisi lopulliseen päätökseen.
- Asia josta mun osallistuminen riippui täysin, oli vaatteet. Ei se, kuinka vähän niitä saisi ottaa, se ei ollut ongelma. Halusin varmistua siitä, ettei meille tule vaateyhteistyökumppania, jolta olisi otettava tietystä valikoimasta tietyt shortsit. Viime seikkailuohjelmassa jossa kiipeilimme Perussa, yhteistyökumppanilta hankitut vaatteet eivät olleet mulle hyvät, mukavat, eivätkä tarpeeksi isot. Sillä on totisesti merkitystä olemisen ja tekemisen kannalta, jos vaatteet ovat jo lähtötilanteessa epämukavat tai liian pienet. Menemme todelliselle epämukavuusalueelle jo muutenkin, niin oli selvitettävä, saammeko itse hankkia vaatteet, joissa vietämme pahimmillaan sen reilun kuukauden putkeen. Heti kun sain tiedon, että omilla mennään, kerroin että olen mukana. Sitten vaan metsästämään hyviä miesten uimashortseja, koska naisille ei helmikuussa tai muulloinkaan oikein sellaisia pitkiä shortseja ole. Minä kun en ole mikään perus shortsityyppi, enkä ajatellut hillua saarella koko aikaa myöskään pelkissä uikkareissa. Kyllä se on jo osaltani nähty. Shortsit löytyi, ja olin enää terveen papereita vailla valmis lähtöön.
