Mistä haaveilen ja unelmoin? Tätä kysytään usein. Loputon määrä vastauksia, mutta ne ovat pysyneet aina tiukasti vain omana tietonani.
Haaveilen vapaudesta. Siitä, että olen täysin vapaa joka tavalla. Siitä, ettei mikään tai kukaan sido minua millään tavalla mihinkään.
On vapaus olla, mennä, tehdä, ja olla menemättä ja tekemättä. Tätä kaikkea olen kyllä nytkin, melkein.
Oloni on vapaa, ja tunnen kyllä, ettei mikään tai kukaan sido minua, mutta toki aivan näinhän asia ei silti vielä ole. Pidän itse itseäni sidottuna vielä tiettyihin asioihin.
Helppo olla onnellinen
Onnellinen, sitä olen, helposti. Siihen suuntaan koitan opastaa myös muita ihmisiä. Onnellinen on ollut kovin helppo olla siitä asti kun joskus aikanaan hyväksyi itsensä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Onnellinen on helppo olla,
..kun tuntee itsensä hyvässä ja pahassa.
..kun on saavuttanut elämässä tiettyjä itselle tärkeitä asioita niin työn kuin yksityiselämän saralla.
..kun on uskaltanut tehdä muutoksia toimimattomiin yhtälöihin ja elämäänsä.
..kun tavoitteet ovat sellaisia, jotka ovat realistisesti saavutettavissa omassa elämässä.
..kun elää elämää, jossa ei ole riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä, kenenkään toisen hyväksynnästä, eikä anna muiden horjuttaa omaa olemistaan ja tasapainoaan tunne- tai muillakaan tasoilla.
Elämää ei voi täysin hallita, mutta omilla valinnoillaan siihen voi vaikuttaa merkittävästi.
Parrasvaloihin teininä
Olen ollut julkisuuden ryöpytykseen joutuessani säikky 18-vuotias, joka jo ennakkoon pelkäsi julkisuutta niin paljon, että meinasi jättää koko oman uransa käynnistäneet kisat toteuttamatta. Minua vaadittiin heti viitankantajaksi asiasta ja aiheesta, jonka kanssa en edes itse vielä ollut sinut, saatii sitten että olisin ollut valmis puhumaan sen puolesta jatkuvalla syötöllä kaikelle kansalle. Pelottavia hetkiä, ei todellakaan mitään prinsessaelämää.
En ehtinyt koskaan elää ”tavallisen” 18-vuotiaan tai aikuisen ihmisen elämää, en ole kokenut sitä, enkä tiedä siitä. Olen ollut koko aikuisuuteni jatkuvan tarkkailun alla, ja jokaisella tekemiselläni on ollut seuraukset jollei joko julkisuudessa, niin ainakin omassa päässä ja elämässä.
Ajat olivat myös täysin toiset. Moni asia mikä on täysin jokapäiväistä, osa monen elämää ja täysin hyväksyttyä ja jopa yleistä vuonna 2023, ei tosiaan ollut sitä 90-luvulla. Jokaisesta oikeasta tai jonkun kuvittelemasta “rohkeasta” askeleestaan joutui median ja ihmisten mielipiteiden ristituleen. Ei se helpoin reitti, mutta sitäkin opettavaisempi.
Elokuussa tulee täyteen 28 vuotta mun ensimmäisestä valtakunnallisesta televisioidusta kisasta, siitä hetkestä kun lehtien kansihaastattelut ja kaikki rotu- ja muut keskustelut minuun liittyen toden teolla alkoivat, syksy -95.
Nyt lähes 28 vuotta myöhemmin mietin, kuinka paljon uhrauksia olen tämän vuoksi tehnyt? Millaisia ovat olleet valintani, jotka liittyvät vaikkapa mahdollisuuksiini tuntea eläväni vieläkin vapaammin? Entäpä niihin, jotka liittyvät vaikka työelämään ja ihmissuhteisiin?
On kysytty, valitsisinko nyt tehdä ja elää toisin? Millainen olisi ollut polkuni ilman julkisuutta ja erinäisiä missin titteleitä? Varmasti joitain pieniä yksittäisiä asioita tekisin hieman toisin, mutta koko kokemusta en kuitenkaan jättäisi välistä.
Julkisuus rajoittaa ja ahdistaa
Olen useasti urani aikana pyöritellyt mielessäni täydellistä poistumista julkisuudesta.
Näin on käynyt monista eri syistä. Milloin ajatus on vahvistunut läheisiä ja itseä loukkaavista kirjoituksista, milloin ihmisten yleiseen typeryyteen turhautumisesta, milloin jatkuvasta taistelusta oikein ymmärretyksi tulemisesta. Toisinaan olen vain kokenut ettei minulla ole enää mitään annettavaa, koska en ole ollut halukas vastaamaan yhteenkään minulle esitettyyn kysymykseen, enkä ole jaksanut jatkuvia lähestymisiä, käsittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia itsestäni, enkä muiden mielipiteitä elämästäni. Myös yksityisyyden kaipuu on ollut aina iso tekijä tässä.
Julkisuus on usein hyvinkin ahdistavaa, ja se joka väittää muuta, valehtelee. Pohdinnoistani huolimatta olen silti aina todennut poistumisen olevan hyvin itsekäs vaihtoehto. Minulla on kuitenkin edelleen mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja ihmisiin olemalla esillä ja puhumalla vaikeista ja tärkeistä asioista, ja puhua niiden puolesta, joilla ei samanlaista mahdollisuutta siihen ole. Samalla voi toteuttaa itseäni tekemällä töitä joita rakastan.
Taukoja julkisuudesta olen pitänyt paljonkin, ja tarkoituksella aina silloin tällöin pidän. Pääosin kieltäydyn valtaosasta juttutarjouksia ja tv-esiintymisiä, etenkin niistä, jotka eivät palvele sitä mitä itse sillä hetkellä haluan ulospäin tuoda tai muutoinkaan. Se määrä asioita joille sanon kyllä, on murto-osa siitä määrästä joille sanon ei. Myöskään julkisuutta ei voi hallita, mutta sitä mihin itse lähtee ja ei lähde mukaan, sitä voi ja pitääkin.
Kuinka olla täydellisen vapaa?
Yksi suurimmista haaveista ja unelmista itselläni on vapaus. Se, että voisin olla aivan 100% oma itseni ja tehdä kaikkia niitä asioita joita haluan.
On olemassa asioita, joita en syystä ja toisesta elämässäni tee ja ole tehnyt. Olen antanut julkisuuden ja muiden ihmisten rajoittaa olemistani ja tekemistäni joidenkin asioiden suhteen.
Toisaalta, mitä ihmiset eivät tiedä, he eivät voi sabotoida. On myös toisaalta hyvin mieleistä, kun jotkin asiat ovat vain harvojen taikka vain minun tiedossa. Julkisuus voi helposti viedä kaiken yksityisyyden ja sen arvon ymmärtää vasta kun sen on kerran menettänyt.
Hullua sinänsä että olen antanut julkisuudelle ja ihmisille tällaisen vallan edes joihinkin asioihin elämässäni, kun muutoin elän vahvasti siten, ettei muiden ihmisten mielipiteillä ole tuon taivaallista väliä. Joidenkin asioiden tekemättä jättäminen on kuitenkin ollut oma tietoinen valintani, mutta lähes päivittäin silti kyseenalaistan näitä valintoja.
Joka päivä mietin, voisinko elää vielä entistäkin vapaammin joidenkin asioiden suhteen, ja olisiko näistä valinnoista lopulta itselleni enemmän hyötyä vain haittaa.
Koska olen katastrofoijaluonne, näen asioissa helposti ne pahimmat kauhuskenaariot, eli miten jokin voi mennä pieleen. Se on myös osaltaan vaikuttanut varovaisuuteeni ja varauksellisuuteeni, sillä pelko ihmisten epäluotettavuudesta ja vahingoittamisenhalusta on jollakin tapaa aina ollut läsnä. Luotan vain itseeni.
Toisaalta, tämä ominaisuus on myös suojellut minua monessa tilanteessa, ja auttanut varautumaan ennakkoon ikäviin ja pahoihinkin asioihin. Joku on kutsunut sitä myös vahvuudeksi, mitä en kyllä koe sen olevan.
Elämääni tuntuu aina hallinneen taustalla jokin pieni pelko milloin mistäkin asiasta. Ehkä jonain päivänä päätän luopua niistä kaikista, ja tehdä asiat aivan toisin. Siihen asti elän kuitenkin nykyistä onnellista elämääni.
We all have two lives. The second one starts when we realize we only have one.
Kuvat: Bo Stranden