Ystävänpäivä, Valentines Day.
Mä painin edelleen sen faktan kanssa, että Valentine’s Day ei tosiaan ole sama asia kuin Ystävänpäivä. Näissä juhlitaan ihan eri asioita.
No oli miten oli, kyseessä on kummassakin tapauksessa päivä, jossa korostuu välittäminen ja rakkaus, vaikkakin ehkä eri tasoissa ja merkityksessä. Tällä päivällä on paljon enemmän merkitystä, kuin joku saattaa kepeästi ajatella.
Yksinäisyys on tämän juhlapäivän ehdoton kääntöpuoli. Silloin kipeintä tekee niille, jolla ei ole ystäviä. Ei ole sitä, kelle aidosti sydämestään toivottaa hyvää Ystävänpäivää, tai sitä joka olisi toivottamassa sitä.
Sama yksinäisyys tulee vastaan myös siinä tilanteessa, kun ihmiset ympärillä juhlivat Valentine’s Dayn merkeissä, ja suunnittelevat lahjoja ja yllätyksiä rakkaalleen. Kaikilla ei ole sellaista henkilöä, jonka kanssa voi nauttia tästä päivästä. Ei ole ehkä juuri nyt, tai ei välttämättä ole ollut koskaan.
Pahinta on aina olla sellaisessa tilanteessa, jossa asiat ja muut ihmiset ympärillä korostavat sitä omaa puutetta siinä omassa elämässä. Olipa kyse nyt parisuhteesta tai ystävistä.
Mietippä, jos olet se, jolla ei koskaan ollut lapsenakaan sitä parasta ystävää. Mietippä, jos olet se, joka aina jäi tai jää edelleen joukon ulkopuolelle. Mietippä, kun muut ottivat koulussa kaverikuvia, sinulla ei ollut kaveria kenen kanssa ottaa sellainen.
Kyllä mä muistan. Mäkin olin yksinäinen, en kuulunut joukkoon, enkä osannut luottaa ihmisiin. Poukkoilin porukoiden välillä pintapuolisesti, mutta lähtökohtaisesti olin sisimmässä aivan yksin. Neljännellä luokalla muistan halunneeni kaverikuvan erään tytön kanssa puhtaasti vain näyttääkseni, että joku olisi mulle niinkin läheinen. Yksinäisyyteni ei välttämättä näkynyt ulospäin, joten sekin meni täydestä joihinkin.
Yksinäisiä ja yksin olevia ihmisiä ilman ystävää tai parisuhdetta on hirvittävä määrä. Yksinäisyyden määritelmiä on monia, mutta jos se ei ole haluttu ja valittu tila, silloin nämä tällaiset päivät saattavat ahdistaa todella paljon. Sama pätee seurustelukumppaniin tai sen puutteeseen.
Ihmissuhdestatus
Joissakin kouluissa järjestetään näinä Ystävänpäivä-viikkoina liikennevalopäivä. Olen kuullut tätä tapahtuvan niin lukioissa, kuin yläkouluissakin. No, se on järjestetty oman lapseni yläasteella nyt jokaisena kolmena vuonna, ja ilmeisesti perinteet ovat paljon sitäkin pidemmällä.
Liikennevalopäivänä piti pukeutua seuraavasti:
Punainen jos olet varattu
Vihreä jos olet sinkku
Keltainen jos on säätöä
Aikuisten kesken ymmärrän tällaiset teemoitetut päivät tai juhlat, jopa lukiolaisten kesken, mutta kyse on kuitenkin yläkoulun kohdalla nuorimmillaan 12-vuotiaista lapsista.
Musta on täysin käsittämätöntä että tuon ikäiset oppilaat laitetaan tilanteeseen, jossa heidän pitäisi määritellä näkyvästi minkälaisessa ihmissuhdetilanteessa vielä kaiken muun murrosiän myllerryksen lisäksi ovat. Tämä ei ole ollut koskaan toki pakollista, mutta näin sai halutessaan tehdä. Ja jos pukeutuu asiaa ajattelematta näihin väreihin, viesti on tahaton mutta selvä.
Ylä-asteiden julkisesti esiintyvät teiniparit ovat varmasti asiasta enemmän kuin riemuissaan, mutta joillekin tämä on henkisesti todella kova paikka.
En voi itse äitinä ymmärtää, että millä periaatteella tämän ikäisten edes välttämättä tarvitsi vielä seurustella? Asiahan on hyvin arka tässä iässä monelle. Jos mun yläasteella olisi ollut tällainen teemapäivä, olisin tehnyt mitä vaan välttääkseni kouluun menon, feikannut lampun avulla kuumemittariin korkeamman lukeman, mitä vaan. Kiusallisinta ikinä.
Tuskallisen yksityiset asiat kuten teini-iän kipeät ensirakkaudet, pettymykset ja muut kokemukset, eikö niiden käsitteleminen ole tarpeeksi raskasta jo yksinkin ilman muiden huomiota?
Yllättävät ystävät
Heräsin tänään puoli viideltä, kun uneeni kantautuivat ”älä hakkaa mua”-huudot kotini edustalta jokirannasta. Pikkulaskiaisen baarista kotiutujat olivat siellä kotimatkalla, ja jollain oli nyt hätä.
Otin puhelimen valmiuteen 112 näppäiltynä ja siirryin parvekkeen ovelle kuuntelemaan huutelun syitä ja sitä, mihin se mahdollisesti johtaisi. Halusin varmistaa oliko kyseessä tappelu, ja pitäisikö hälyttää poliisit rauhoittamaan tilannetta.
Ei ollut, ei tarvinnut.
Siellä toinen mies koitti saada toista haalarikansan edustajaa tolpilleen ja ilmeisesti ylös maasta. Tämä kun oli niin huonossa kunnossa henkisesti ja luultavimmin myös alkoholin jäljiltä, että luuli toisen tulleen hakkaamaan häntä auttamisen sijaan.
Jäin kuuntelemaan tilanteen rauhoittumista. Moni olisi jatkanut matkaa miehen maatessa maassa juhlimisen jäljiltä, kello kun oli jo lähempänä aamu viittä ja pakkasta oli jonkin verran.
Seuraavan 20 minuutin aikana tämä harvinaisen asiallinen mies kuitenkin valoi sinnikkäästi uskoa tähän surullisissa tunnelmissa olevaan toveriin. Kuuntelin, kuinka hän tsemppasi henkisesti, lupasi, että elämä ei varmasti lopu tähän, pahoja päiviä on ja tämä fiilis kestäisi maksimissaan sen kaksi viikkoa. Kuuntelin kun toveria kehotettiin nauttimaan elämästä ja tekemään niitä hauskoja asioita, eikä jäädä nyt murehtimaan. Ihan ensiksi häntä kehotettiin kuitenkin menemään kotiin pois pakkasesta. Lopuksi ryhmää ympärillä oli jo enemmänkin, ja totesin mielessäni että wau, tämä oli hieno keskustelu seurata partsilta. Tällaisia tilanteita pitäisi olla enemmän, ja tällaisia ihmisiä jotka jäävät huolehtimaan tuntemattomasta.
Miehet olivat ystäviä tälle toiselle yksinäiselle kurjassa tilanteessa olevalle miehelle, ja seurasin parvekkeeltani loppuun asti, että kulkija myös lähti turvallisesti kohti kotia. Otin varmuudeksi kuvia tilanteesta, jos aamulla epäilisin nähneeni vain Ystävänpäivä-aiheista unta. Tapahtumat olivat kuitenkin totta ja hyvä niin.
Loppu hyvin kaikki hyvin, ystäviä voi olla odottamattomissakin tilanteissa.
Kaikille tasapuolisesti hyvää Ystävänpäivää, ollaan ystäviä toinen toisillemme!
