Viime jaksossa nähty Markon pudotus tuli meille täysin yllätyksenä ja täysin puskista. Emme osanneet odottaa tätä käännettä nyt, koska meidän silmään näytti siltä, että miehet ottivat Markon kanssaan lähes kaikkiin keskusteluihin. Meitä kaikkia kolmea vedätettiin ja isosti. Pitihän sekin kokea!
Olisin toivonut Markolle pidempää taivalta skabassa, sillä toivoinhan sitä jokaiselle meistä kolmesta. Nyt menestymisen paineet jäisivät minun ja Tuulin harteille.
Pudotuksen jälkeen hämmästelin Wallun näyttävää ja äänekästä riemua ja tuulettelua. Nyt oltiin niin rotsi auki, ettei varmasti edes viidakon eläinkunnalle jäänyt epäselväksi, että nyt oli saatu aikaiseksi jokin hieno kieroilu ja täydellinen yllätys pudotetulle itselleen. Hyvin pelattu kyllä.
Tästä eteenpäin meidän vaihtoehtomme olisivat Tuulin kanssa pelissä samat, kuin viime jakson aikana. Lähtökohtana oli asetelma koskemattomuus tai ulos.
Leirissä oli niin selkeä neljä vastaan kaksi asetelma, että asiaan ei ollut tulossa muutosta kovin helpolla. Kukaan ei myöskään koittanut tätä salailla, sillä tässä kohtaa peliä kaikki liittoumat olivat jo kristallin kirkkaana nähtävissä. En tiedä montako kertaa olin jo yrittänyt nelikon tiiviistä rintamasta huolimatta heitä lähestyä, ja koittanut etsiä sitä yhtä, joka uskaltaisi tehdä peliliikkeen varmistaakseen itselleen paremman etenemismahdollisuuden. Olimme yrittäneet useita ja useita kertoja puhua uusista vaihtoehdoista. Ennen kaikkea, olimme yrittäneet saada heidät näkemään mahdollisuuden muuttaa tuon lopullisen nelikkonsa asetelmia, käyttämällä meitä nyt aikaisemmassa vaiheessa äänien muodossa hyväksi. Mutta ei.
Sinnikkäästi tämä nelikko piti kiinni suunnitelmastaan, eikä suostunut välittämään siitä, että joka tapauksessa vahvalla todennäköisyydellä kahden äänestyksen päästä olisi edessä se omien joukosta äänestäminen. Silloin ei olisi meistä enää niitä apuääniä, silloin ei olisi reilua enemmistöä tukena, se olisi silloin liian myöhäistä.
Palkintotehtävä.
Tuttu peli mulle, ei tarvinnut jännittää. Mutta, nyt huomasi, että normaalisti erittäin hyvä tarkka valokuvamuistini oli tässä lähes kuukauden kestäneessä lämmössä ja ravinnonpuutteessa haihtunut lähes kokonaan. Ajatus ei pysynyt millään kiinni kuvassa, vaikka normaalitilanteessa kuvan muistaminen kertavilkaisulla olisi ollut ehdoton valttini. No, ei ollut nyt, mitään ei jäänyt mieleen.
Tällä kertaa ei myöskään ollut mitään etua siitä, että oli nähnyt tehtävän aiemmin jenkkiversiossa. Tohkeissani tähtäsin putkinäköisesti vain siihen, ettei pallo putoaisi kertaakaan ränniin, josta joutuisi odottelemaan pallon vierimistä hitaalla tahdilla, ja palapelin tekeminen keskeytyisi. Valitsemallani tavalla kiire oli koko ajan. Aivan kuten Selviytyjissä muutoinkin, olisi pitänyt hoksata se, että moka onkin tässä tehtävässä mahdollisuus. Muutama muu keksi, että pallon ajalehtiessa hitaasti rännissä, sai hyvää aikaa katsella peliä ja tehdä suunnitelmia, minä en. En tajunnut vilkaista koko palapeliä tuona aikana, vaan tuijottelin pallon hidasta etenemistä selkä palapeliin päin. Aivan kaffella.
Miska oli hekumoinut wingseistä koko yhdistymisen jälkeisen ajan, joten tämän palkintotehtävän palkinto oli ehkä enemmän kuin oikea palkinto hänelle. Wallu ja Tuuli pääsivät myös mukaan voitonjuhliin, ja minä palaisin leiriin Virpin ja Kimin kanssa. Tämä olisi vielä mahdollisuus, mutta samalla yksi vähiten mieluisista vaihtoehdoista.
Päästyämme leiriin oli kaikki jälleen märkää. Mitään kuivaa ja syttyvää ei tuntunut löytyvän, vaikka kuivaa puuta olikin aina jemmassa jonkun verran. Kimillä oli tähän asti joko pahin nälkä, huonoin päivä, tai sitten nämä kaikki. Siihen vielä ketutus jäädä kolmestaan meidän naisten kanssa, ja tulenteosta saatiinkin aikaiseksi aikamoinen farssi.
Kim osasi jälleen, mutta tulosta ei tullut. Koetimme tuon tuosta Virpin kanssa saada mahdollisuutta auttaa ja kokeilla, mutta ei. Kun lopulta hetkeksi saimme mahdollisuuden, pyyhkäisi Kim kohta jälleen tuskastuneena paikalle ja vaati homman itselleen. Tilanteen yhteydessä, saimme taas jonkinlaisen puheyhteyden Virpin kanssa, ilman, että kukaan pystyi blokkaamaan. Koetin vielä kerran saada Virpille läpi ajatusta siitä, mitä tällä kaavalla tuleman pitäisi. Ensin lähtisimme minä ja Tuuli, ja sitten Virpi, ellei pelissä tapahtuisi joitakin yllätyskäänteitä, tai elleivät naiset voittaisi koskemattomuuksia. Käytä meitä. Tiputa nyt edes yksi miehistä, Kim tai Wallu. Naiset voittoon, naisenemmistöä, mitä vaan. Mutta ei.
Lopulta grillibileistä saapuivat loput heimon jäsenistä, ja olut ja siivet olivat selvästi maistuneet. Tuuli raportoi heti, ettei mitään selvää irtautumisliikettä ollut havaittavissa liittoutumassa, ja minulta hän sai täysin saman raportin. Aivan loputonta vääntöä, ilman minkäänlaista kehitystä. Tuntui siltä, että kohtalomme olisi täysin sinetöity, mutta aina voisi pelissä tapahtua jotain. Me yritimme kaikkemme, koska meillä ei ollut mitään hävittävää.
Tällä tiiviillä nelikolla alkoi olla sellaisia tietynlaisia sisäpiirin tapoja ja juttuja, jotka vaikuttivat ulkopuolelta katsottuna todella erikoisilta. Omaa aikaa kaukana rannasta ja toisen liiton jäsenistä tarvittiin nyt enemmän kuin koskaan. Kaikillahan meillä pää varmasti pehmeni tuolla ollessa jollakin tavalla, sehän on selvääkin selvempää, ja kyllä se oli havaittavissa. Silloin ei pysty ajattelemaan omaa peliään yhtä selväjärkisesti, kuin se joku kotisoffalla täysin skarpissa olotilassa ravittuna ja vailla huolen häivää. Sormella on helppo osoittaa, kun ei itse ole kokemassa sitä, mitä kilpailijoiden pää ja keho käy läpi. Itse kukin mietti varmasti pelin jälkeen, miksi suostui joihinkin peliliikkeisiin, ja miksi ei toteuttanut joitain. Jos ja jos, se matka saattaisi olla loputon. Kuitenkaan, tähän kuvioon ei yksikään jossittelu auttanut, kaikkemme olimme tehneet, vaikka se ei itse jakson kuvissa näkyisikään.
Koskemattomuuskisa.
Olimme koko kisan ajan kuulleet varoituksia yhdestä erittäin vaarallisesta ja suuresta meduusasta, jota varten meillä oli omat ensiaputarvikkeet valmiudessa leirissä. Tämä oli onneksi jäänyt meiltä vielä kohtaamatta.
Tämä tehtävä olisi vedessä, tai ainakin osittain. Asettuessamme paikoillemme näiden omituisten rakennelmien lähelle, jotain isoa näkyi lipuvan veden pinnan alla aivan meidän vierestämme. Yök. Siinä se nyt oli, pelätty hyvin myrkyllinen ja valtava meduusa, jonka polttavat rihmat olivat lähemmäs metrin mittaiset. Ympärillämme oli tietysti turvallisuusihmisiä passissa, ja heistä eräs siirteli useammankin tällaisen ison luontokappaleen pois meidän pelikentältämme. Voin kertoa, ettei kenenkään kilpailijan päällimmäinen ajatus ollut, että haluaisi ainakaan pudota veteen sellaisena hetkenä, kun ei itse valitsisi. Tai ei ainakaan minun.
Lopulta kisa pääsi käyntiin. Kuultuani lopullisen tehtävän ja päästyäni asemiin, ensi ajatus oli, etten pysyisi tässä millään hetkeäkään. Yllätyksekseni kuitenkin kehikko kallistui pienemmin askelin kuin mitä olin ajatellut, ja sain kuin sainkin otteen tehtävästä, tai niin ainakin luulin. Muutaman veivauskerran pysyinkin mukana ihan hyvin, ei ongelmia. Mutta.
Käännyttyään tiettyyn kulmaan, tunsin kaiken paineen asennossa kohdistuvan tuohon onnettomaan alaselkään, joka valitettavasti lasten syntymästä asti on ollut menemisiäni eniten rajoittava tekijä. Niin se oli tälläkin kertaa, eikä tilannetta helpottanut se, että muitakin ongelmia ja kipupisteitä löytyi. Niitä löytyi aivan varmasti kaikilta, mutta tiesin ja tunsin omat rajani, enkä tulisi mitenkään olemaan tämän kisan voittaja.
Katselin ympärilleni, näkyikö vedessä isoja varjoja, ei näkynyt, olisi hyvä hetki uida bonttoonille odottelemaan muita. Tiesin hetkeni tulleen ja hyppäsin turvallisesti pois. Hypätessäni pois tehtävässä, tiesin hyppääväni todennäköisesti pois koko Selviytyjät-pelistä.
Toivoin loppuun asti koskemattomuuskisan voittoa Tuulille, koska halusin välttyä jännittämiseltä, kumpi nyt lähtee ensin. Halusin varmuuden. Ja sieltähän se voitto Tuulille tuli, ja jännitys loppui siihen pisteeseen. Tuuli olisi edelleen hurja vastus muulle jengille, ja vielä voitaisiin ehkä hänen puoleltaan jotenkin koittaa asemia horjuttaa, mutta tiesin oman pelini olevan nyt pelattu.
Tässä kohtaa oli helppo vapautua, tiesin lähteväni saarelta ja riemuitsin sisäisesti muutamastakin asiasta. Ajatukseni olivat jo luvan kanssa saarielämän jälkeisessä elämässä. Enää ei tarvitsisi pelata, ja jännittää 24/7. Enää ei tarvitsisi kovin kauaa kärsiä nälkää, vaan kohta saisi ruokaa! Pian pääsisi myös kokemaan jatkuvan pehmeässä hiekassa tarpomisen sijaan ensimmäisen kovan maan jalkojensa alla! Tähän asti kun veneen pohja oli ollut ainoa hetkellinen kova alusta. Pyyhe oli myös seikka jota odotin paljon, ja kuivat ja hiekattomat vaatteet. Ehkä jopa jokin hyvä puhtaan vaatteen tuoksu tämän kaiken mudan ja muun pinttyneen lian tilalle olisi kiva.
Mutta ennen kaikkea, sallin itseni vihdoin ajatella niitä ensimmäisiä kontakteja ulkomaailmaan, lapsiani, äitiäni sekä miesystävääni. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut heidän elämässään, minun ollessa täällä täysin eristyksissä.
Rentouduin ja ajattelin, että oli kuin paratiisiin pääsyä odotellessa. Resortin puolella minua odottaisivat monet hyvät tyypit Tuulia lukuunottamatta, Lotta, Veronica sekä Marko. Ei ollut kauhean vaikea miettiä kummassa seurassa tästä eteenpäin itse mieluummin olisi. Tuntui etten malta odottaa pois pääsyä, ja se myös näkyi. Kisa oli kisattu, eikä pettymystä tullut. Helpotus sen sijaan tuli, sillä tähän päättyisi yksi haastava ja aivan ikimuistoinen pieni aikakausi elämässä. Nyt piti vain odottaa, ja toivoa, että heimonevosto olisi jo samana iltana, eikä venyisi huomiselle. Kummin vain, siinä kestäisi silti kauan.
Vaikka olin onnellinen päästessäni kohta pois, samalla olin surullinen siitä, että Tuuli joutuisi jäämään tänne yksin. Heimoneuvostossa oli vaikea enää pidätellä hymyä, sillä odotin vain kärsimättömänä sen loppumista. Olinhan juuri pelastunut autiolta saarelta.