Suvaitsevaisuuden puolesta ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Mulla tulee 25 vuotta täyteen julkisuudessa, enemmän tai vähemmän kaikkien tuntemana Lolana. 

Ovatko asiat muuttuneet 25 vuoden aikana? Ovat kyllä. 

Olinko tuolloin valmis tulevaan julkisuuteen? Olin kyllä. Toki, en tiennyt vielä kesän 1995 Suomen Neito-kilpailuissa, mikä tulisi olemaan urallani tärkein työ, vaikka viihdealan töihin joka lailla tähtäsin. Se ei olisi yksikään tv-juonto, ei yksikään muotikuvaus, vaan se olisi jotain ihan muuta. Se olisi tämä jalkautuminen, jokapäiväinen ihmisten kohtaaminen, jatkuva palautteen saaminen, kritiikin vastaanottaminen, toisten ihmisten tarinoiden kuunteleminen, tärkeiden asioiden esiin nostaminen, asioista puhuminen, oman äänen käyttäminen, sekä omien kokemusten loputon kertaaminen ja jakaminen. Työ, joka jatkuu edelleen.

Viimeisen parin kuukauden aikana on osunut silmiini erilaisia vähemmistöjä koskevia kohuja. Vähemmistöjä edustavana ihmisenä kiinnitän näihin keskusteluihin luonnollisesti enemmän huomiota.

On pyydetty anteeksi vuosikymmenten takaisista vitseistä, on pahoiteltu eri vähemmistöistä viljeltyä huumoria, on vaadittu anteeksipyyntöjä, ja myös jätetty pyytämättä anteeksi. 

Tämän viikon uutisten kohukeskiössä ovat olleet Suomessa erään laulun sanat ja maailmalla Italian jalkapallon Serie A:n rasisminvastainen kampanja apinahahmoin. 

Viikonloppuna joku tulistui siitä, että minä kohta 25 vuotta rasismia vastaan julksesti taistelleena, ex-missinä, omaa missisivustoa ylläpitävänä, ja vieläpä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista tummaihoisista julkimoista, hehkutin maailmanlaajuista ilmiötä, kun ensimmäistä kertaa historiassa kahden suurimman kauneuskilpailun voittajat ovat samanaikaisesti mustia naisia.  

Aikana ennen misseyttä, omassa lapsuudessani, vain hieman ennen olivat ensimmäiset mustat saapuneet Suomeen ja ihmetystä riitti. Minua koskevista teoksista löytyy ihmisten kertomuksia, joissa poliisit pysäyttivät autoja lähes pelkästä ihmetyksestä, että osasiko musta mies tosiaan ajaa autoa. Ja vain hetkeä ennenhän oli mainostettu sirkuksessa esiintyviä erikoisia mustia ihmisiä.

Tähän maailmaan samaiselle 70-luvulle putkahdin sitten minä, ja koitin olla herättämättä huomiota. Silloin piti olla hiljaa ja nätisti, sulautua joukkoon ja koittaa tulla hyväksytyksi. Itse asiassa, piti olla vielä parempi kuin muut, tullakseen hyväksytyksi edes lähelle samanvertaisena kuin muut. 

Oli hetkiä, jolloin ihmiset kiinnostuivat minusta vain koska olin eri näköinen. Tämä ei ole olettamus, vaan tieto. Olinhan eri värinen ja hiuksetkin muistuttivat enemmän jotain ihan muuta kuin hiuksia. Ihoani haluttiin koskea, hiuksiani haluttiin koskea, ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, halutaan toisinaan edelleen.  

Malli- ja missiura teki minusta 90-luvulla tietynlaisen kokeilukappaleen, vaikka kaksi muutakin tummaa naismallia Suomessa oli. Heillä oli molemmilla lyhyet hiukset, minä olin haasteellisempi.

Kuvaukset alkoivat yleensä meikkaajan/kampaajan sanoilla…

”En olekaan koskaan ennen meikannut näin tummaa..”

”Onpa sulla tumma iho, mulla ei taida olla tarpeeksi tummaa sävyä..”

”Enpä ole koskaa käsitellyt afrohiusta ennen..”

”Mä haluaisinkin kokeilla sun väriselle, että.. ” 

“Miten tätä tukkaa kuuluu laittaa? Sä varmaan tiedät itse parhaiten..”

“Oho, tämä ei toimikkaan tummalla iholla samalla tavalla…”

Ja niinhän minä tiesin, ja laitoin, usein. Mutta onneksi joukossa oli muutamia virkistäviä poikkeuksiakin, vaikka niitä kansikuvia, joissa meikkivoide on tehty täysin eri väriselle iholle, niitäkin on muutama ja useampikin.

Kokeilukappaleena olo ei ollut oma valinta. Oma toive oli, että olisi kerrankin saanut samanlaista kohtelua kuin kaikki muut, eikä erilaisuuttani olisi korostettu aivan jokaisessa asiassa. 

Hymy-lehti teki jutun, jossa “Suomen virallinen musta” vastasi enemmän ja vähemmän järkeviin kysymyksiin.

Tuohon aikaan sopi kertoa hyvin varovasti omista rasismikokemuksistaan. Aihe oli tapetilla, jotain haluttiin kuulla. Niistä ei silti kuitenkaan sopinut puhua liikaa, pitihän koko ajan muistaa olla kiitollinen väestölle, joka nyt oli ottanut hirmuisen riskin tehdessään näin rohkean teon, että valitsi puoliksi afrikkalaisen voittajakseen ja maansa edustajakseen. 

Samaan aikaan piti myös hyvällä itsetunnolla lähteä mukaan mainostamaan milloin valkaisemattomia suodatinpusseja ja milloin antamaan haastattelua, jossa vastattiin yleisimpiin oletuksiin tummista ihmisistä. Silloin se oli ok ja niin piti toimia, jälkimmäinen ei tulisi tänä päivänä kuuloonkaan.

Pari ensimmäistä vuottani julkisuudessa oli sitä aikaa, kun myös lähes jokaista katukuvassa näkyvää tummaihoista naista luultiin minuksi. Tänä päivänäkin joidenkin mielestä eri rotuja edustavat ihmiset ovat kaikki samannäköisiä, eikä tämä päde vain tummaihoisten kohdalla, vaan myös esimerkiksi aasialaisten. Eksoottinen on eksoottinen, tumma on tumma, eikä sitä ole vieläkään opittu kaikkien kohdalla katsomaan niin, että erotettaisiin ihmiset toisistaan.

Nykyäänkin viestiboxiini tulvii toisinaan kuvia näistä “kaksoisolennoistani” ja minua muistuttavista ihmisistä, niin heiltä itseltään, kuin heidän vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan. Ainoat “kaksoisolennot” jotka olen itse allekirjoittanut, ovat Kati ja Jemima, joille minuksi luuleminen on toiselle työssä arkipäivää, ja toisen kanssa ovat muutama kuvat menneet mediassa sekaisin.

Jemima, jota luullaan jatkuvasti töissään minuksi. Jemiman löydät instagramista nimellä @jemmaelli
Kati, jonka kanssa samoja näytöksiä tehdessämme ovat kuvat menneet medialla sekaisin. Myös hän saa usein kuulla näyttävänsä minulta. katin löytää instagramista nimellä @katiemichaeela
Kati Kokkonen, jota jo ensimmäisessä uutisoinnissa verrattiin mediassa minuun.

Kyllä minutkin on urani aikana saatu näyttämään jonkun silmissä milloin Sadelta, Rihannalta, Naomilta tai Beyoncelta.

Kun palataan aikaan 25 vuotta sitten, olin erittäin valmis missiksi, olin valmis tavoitteeseeni eli Miss Universum-kisaan, mutta se mihin en ollut yhtään valmis, oli tämä edelleen jatkuva työ, joka vei minut mukanaan. Se rasisminvastainen työ, asenteiden kitkeminen ja jopa ystävillekin toisinaan asioista huomauttaminen jokapäiväisessä arjessa.

Tänä päivänä nauran, kun joku poikkeuksellisesti kysyy, mistä kaunis rusketukseni on peräisin. Samoin nauran sille, kun joku sanoo “Hello Miss Finland! Puhutko Suomee? Do you speak any finnish?”

Mutta muita syitä nauruun ei aiheen tiimoilta juuri olekaan, ei vaikka eletään jo kohta vuotta 2020.  

4 Responses

  1. En koskaan ole ymmärtänyt vouhkaamista ihonväristä – pieniltä lapsilta tietysti uteliaisuus sallittakoon puoleen ja toiseen.

    Ymmärrän, että kaikki eivät pidä Lolankaan jutuista, mutta ihonväri ja itsensä ilmaisu ovat kuitenkin toisistaan riippumattomia asioita. Minusta Lola on ulkoisesti kaunis ja aikoinaan missinä upea!

    Suvaitsevaisuus on joillekin vaikea, mutta kaikille tärkeä asia!

  2. Tosi kurjaa mitä kaikkea olet joutunut kestämään. Uskomatonta että tuollaista on voitu julkaista, edes Hymyssä. Olet kuitenkin tosi vahva ja hieno esikuva monille nykyäänkin. Osin sinun tekemien asioiden ansiosta moni ei pidä ihonväriä enää huomioitavana asiana kuten takavuosina. Ja useammilla ihmisillä on helpompi olla oma itsensä, vaikka olisi erirotuneinen tai muulla tavalla erilainen kuin enemmistö.

    Mielestäni se, että etsitään yhtäläisyyksiä julkisuudessa esiintyvien ihmisten kanssa ei välttämättä liity aina rotuun. Olin nuori kun sinut valittiin missiksi ja muistan sen hyvin, koska toivoin että voitat! Muistutit mielestäni siihen aikaan tosi paljon erästä tuttuani, ja samaa sanoivat monet aikuisetkin. Toki sinä olet kauniimpi, mutta tuttuani kehuttiin niin. Hän on etnisesti suomalainen ja vaaleampi, mutta jos piirteet ovat samankaltaisia, ei kaikki mieti rotuasioita. Ihonvärillä ei ole väliä. Ota siis kehuna aina jos tuntemattomampia verrataan sinuun. Sehän tarkoittaa että sinua pidetään ihailtavana!

  3. Ohhoh. Eipä ole jäänyt itselle mieleen tuo otsikko mutta onhan todella töykeää. Vähän sanattomaksi vetää. Sen ymmärrän ettei ihonväri toimi aina kaikkeen,varsinkaan meikeissä tai vaatteiden väreissä, terveisin Rouva Lipeäkala…..mutta nekin asiat voi esittää niin monella tavalla.

  4. 90-luvulla autoin turkulaista leluedustajaa ja hän lupasi vastineeksi tuoda minulle minkä tahansa lelun. Halusin tummaihoisen vauvanuken, sillä halusin tulevien lasteni kasvavan kansainvälisesti. No, tuosta nukesta tulikin tyttäreni rakkain lelu. Jostain kummasta syystä hän nimesi sen Lola Odusogaksi ;). Ja aina piti sanoa myös sukunimi, pelkkä Lola ei riittänyt.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *