Rakas uni..
Olen pahoillani, että joudut olemaan suhteessamme se aktiivisempi ja määräävä osapuoli. Tiedän, etten vietä aikaa kanssasi niin paljon kuin toivoisit, enkä aamuisin ja päivisin siedä seuraasi lainkaan.
Tiedättekö että kirjoitin nuorena unipäiväkirjaa? No näin tein. Ei se ihan noilla sanoilla silloin alkanut, mutta tänä päivänä varmasti alkaisi. Sen lisäksi, että mulla on kauhean vilkas mieli aina hereillä, niin kyllä on kuulkaas se mun unimaailmakin aika villi ja tuottoisa.
Tuo projekti kesti muutaman kuukauden verran. Joka aamu heti kun avasin silmät, niin pakotin itseni kirjoittamaan unen talteen, ennen kuin se muistista hälveni. Muistan unistani usein paljon, ja tiedän useammankin ihmisen joka on väsynyt siihen, kun aloitan aamun: “sä et usko mitä unta mä näin”. Työlästä sen kirjoittaminen oli, koska tarinaa riitti, eikä kynä meinannut pysyä mielen vauhdissa mukana. Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa. Sain konkreettisen todisteen sille, että saman tyyppinen uni oikeasti toistui, eikä se ollut vain kuvitelmaa ja luuloa.
Unettomuus vaivaa tänä päivänä todella monia. Tuttavapiiristäni löytyy monia, jotka yötä myöten päivittävät facebookkiin kauanko ovat unta jo odotelleet. He kertovat unettomuudestaan avoimesti somessa ja muussa elämässään. Paljon löytyy myös niitä, jotka tarvitsevat unen saamiseen erilaisia niksejä ja lääkitystäkin, ja onpa erilaisia uneen liittyviä sairauksiakin. Meitä on vähän joka lähtöön tässäkin asiassa, ja lähtökohtaisesti mua kyllä kiinnostaa, mistä nämä kaikki eroavaisuudet ja ominaisuudet johtuvat.
Tämä on myös asia, jonka kohdalla olen huono ystävä, huono tukija. En osaa antaa minkäänlaista tukea unettomuudesta tai univaikeuksista kärsivälle, vaikka ongelmia olen seurannut hyvinkin läheltä. Se on surullista, ja toivoisin pystyväni auttamaan ja ymmärtämään sitä paremmin. Mutta ei, ei näillä nukahtamisen lahjoilla.
Toinen outo ja täysin vieras asia mulle uneen liittyen on päiväunet. Hyvin monet tutuistani nukkuvat päiväunia vielä aikuisiälläkin. Itselle tämä on täysi mysteeri, kertakaikkinen mahdottomuus. En pysty, en halua, enkä malttaisi painaa pausea kesken kiireisen ja mielenkiintoisen päivän. Just can’t! Kerran erehdyin jetlagissa nukkumaan päiväunet, ja sen jälkeen kaikki oli huonosti koko lopun päivää, niin itsellä, kuin myös niillä jotka joutuivat seurastani tuona kyseisenä päivänä kärsimään.
En juuri nukkunut päiväunia vauvanakaan. Äitini kertoo edelleen tarinaa, jossa nukutti ensin kaikki hoitolapsensa ja alkoi viimeisenä nukuttamaan minua. Nukahdin viimeisenä ja sitten pomppasinkin jo hereille.
En ole siis lapsenakaan ollut päiväunien nukkuja, enkä ole koskaan kaivannut taikka halunnut unta päivällä. Joskus lapsena olen huvikseni koettanut sitä joitakin kertoja, kun halusin esim koulussa kokeilla, voiko muka kesken oppitunnin oikeasti nukahtaa, kuten muutamat tekivät. No minä en voinut.
Olen iän myötä todella oppinut arvostamaan hyviä unenlahjojani.Mulle on sattunut vieläpä jokin hyvin syvällisen unen lahja, koska pärjään pienillä määrillä. Tipahdan useimmiten illalla aivan kuin joku kytkisi virran pois katkaisijasta. Ihan sama, oliko meneillään juhlat, hyvä leffa, hyvä esitys tai mikä, kun väsymys tulee, sitä ei voita mikään.
Pahimpia ovat olleet joskus tietysti vielä matkustamisen jälkeisessä aikaerossa ne muutamat ensimmäiset illat, olipa kyseessä sitten Cirque De Soleilin upeista upein esitys tai vaikkapa Miami Heatin huikea koripallomatsi paikan päällä, niin minä olen luonnollisesti nukkunut läpi shown. Ne ovat olleet noloja ja kalliita unia ne, kauniista en tiedä.
Lapsuudesta asti, onpa kyseessä ollut hotellin sänky, oma auto, bussin lattia, kaverin kova lattia, sohva, teltta, lentokone, taksi, niin jos on pitänyt nukkua ne yöunet tai yöuniksi laskettava pakollinen pätkä oudommassakin paikassa, minähän nukun. Eikä ole ollut merkitystä tyynyillä tai sen puutteella, ei edes sillä rakkaalla untuvapeitollani, josta piti nyt pitkän parikymmenvuotisen historiamme jälkeen luopua. Se raukka oli kirjaimellisesti kulunut niin puhki useasta kohdasta, että luulin jo makkarissa sataneen lunta.
Aamulla olen aina parhaimmillani, ja herään lähes aina ennen kellon soittoa, 5-6 tietämillä. Unen jatkaminen tuota pidempään vaatii todella paljon töitä, sillä kun kerran aamuyöstä herään, se on sitten siinä. Aivoissa tapahtuu aivan kuin sellainen odotettu reaktio “jes, nyt se on vihdoin taas hereillä, kerrotaanpa sille kaikki mitä ollaan keksitty tässä yön aikana ja aletaan töihin.” Ja siitä ne työt starttaa, koska aamut ovat mulla tehokkaimpia. Aamuyön meilit ja postaukset eivät ole mulle harvinaisuus, mutta toivon aina jälkeen päin, että muut ovat nukkuneet aamun ilman ilmoitusääniä.
Sitten on niitä muitakin tilanteita, jolloin en vaan kertakaikkiaan malta nukkua, vaikka pitäisi. Niitä, kun hereillä olo kiinnostaa niin paljon enemmän. Esim lennot. Luulisi että yölennolla on innoissaan kun saa nukkua koko matkan, niin ei tarvitse kärvistellä sitä itse matkustamista, mutta ei, en minä. Mä lasken lennon keston mukaan heti valikosta mitkä ja kuinka monta leffaa ehdin katsomaan, ja nautin sillä tavalla pitkistä lennoista. Monta uutta leffaa koneen leffavalikoimista, ai että. Ja jollei ole leffoja, sama pätee kirjoihin.
Joskus aikanaan seurustelin baaritöitä tekevän miehen kanssa. Se kuvio ei juurikaan toiminut, kun minä heräsin siihen aikaan kun toinen tuli töistä kotiin ja meni nukkumaan. Tällöin olin tietenkin vielä siinä elämänvaiheessa, jolloin parisuhteessa kaikki piti koko ajan saada tehdä yhdessä, niin sitten vaan kellon kanssa odotettiin että toinen herää. Silloin olisi ollut etua, kun olisi jo ollut aikuisempi ja itsenäisempi kuten nykyään, tai vaikka ihan vaan pystynyt nukkumaan pidempään, mutta eipä taas malttanut.
Kaikkina muina hetkinä, paitsi myöhään illalla, elämä kiinnostaa selvästi liikaa. Toki se kiinnostaa kyllä illallakin, ja itseäni kyllä ärsyttää, kun sitä nukahtaa lähes aina kesken hyvien juttujen. Nukkuessa joskus pidempään, poden heti huonoa fiilistä ja turhautumista. Noina kertoina tuntuu, että olen jo menettänyt ison osan päivästä, varmasti on ehtinyt tapahtua jotain olennaista, olen hukannut aikaa ja asiat ovat ehtineet mennä mun ohi. Siksi varmaankin nukun niin vähän, koska en sisimmässäni malta nukkua enempää.
Näistä mun uneen liittyvistä lähtökohdista jokainen voi halutessaan miettiä, mikä oli mun fiilis vajaa vuosi sitten, kun olin lähdössä Selviytyjiin. Tiesin viidakon pimeiden öiden olevan niitä 12 tunnin mittaisia, ja silloinhan ei puuhattaisi sitten yhtään mitään. Nähtäväksi jää, kuinka nuo yöt minulta sujuivat, vai sujuivatko ollenkaan.