Aika ajoin me ihmiset kuljemme sellaisessa tietynlaisessa sumussa, siinä sellaisessa omassa kuplassa, jossa elämässä nähdään joko pelkkää positiivista tai pelkkää negatiivista. Tällaisia päiviä osuu aivan varmasti kaikille, jolloin kaikki onnistuu, tai vastaavasti ei mikään. No, näitä päiviä osuu ainakin mulle.
Katsoin vuosituhannen vaihteen aikoihin erään elokuvan, jossa päähenkilöiden perheessä oli tapana joka päivä yhteisen ruokailun yhteydessä käydä läpi jokaisen perheenjäsenen kohdalta päivän paras ja pahin. Jokainen sai kertoa omasta näkövinkkelistään päivän parhaan hetken tai asian, niin myöskin huonoimman ja ikävimmän.
Aloin alitajuntaisesti jokunen vuosi tämän jälkeen käyttämään tätä myös omassa elämässä, miettimään usein, mitkä olivat olleet päivän paras ja huonoin asia. Etenkin, kun vauhti välillä yltyi hurjaksi, ja sitä meinasi jo pudota kyydistä omaa elämäänsä seuratessaan, silloin tästä oli todellakin hyötyä.
Vaikka olen aina ollut hyvin analyyttinen omaa itseäni ja elämääni koskien, pakotti tämä silti miettimään asioita taas uudelta kantilta. Tervettä realismia tuo pelkältä onnistumisten sarjalta vaikuttavaan aikaan, kun yrittää nähdä myös ne epäkohdat, virheet tai epäonnistumiset, tai asiat, joita voisi itse vielä kehittää tai parantaa. Jos kaikki on aina vain pelkkää upeutta ja täydellisyyttä, silloin yleensä joku valehtelee…
Sama toimii myös silloin, kun on menossa kausi, jolloin tuntuu ettei mikään onnistu, kun yrittää vaan sinnikkäästi löytää niistäkin päivistä jotakin hyvää. Lähes aina on jotakin, vaikka voi välillä vaatia enemmän työtä sen löytääkseen.
Myös lasten kanssa olen käynyt aika ajoin näitä keskusteluja, ja niistä saa parhaimmillaan kyllä hyvinkin hauskoja, tämänhän ei tarvitse aina olla niin hirvittävän vakavaa.
Tämä tuli konkreettiseksi joskus myös työelämässä, ja huomasin sille olleen selkeästi tarvetta. Monella muullakin saattoi olla tarve pysähtyä analysoimaan mitä hetkiä omista päivistään arvosti eniten, mitkä jäivät vaikuttavimpina mieleen, ja mikä oli huonoa.
On olemassa paljon ihmisiä, joilta tänä päivänäkään kukaan ei koskaan kysy mielipidettä asioihin, eikä edes sitä, mitä kuuluu.
Mietitäänpä.
Kysyn taas teiltä lukijoilta, mitä teille kuuluu, juuri tänään?
Mikä on ollut sinun päiväsi paras ja pahin? Tapahtuiko ehkä jotain suurta ja mullistavaa, vai oliko kyseessä pelkästään jotain pienempiä juttuja?
Mulle pahin asia päivässä oli se, että koin naisille hyvin tyypillisen hetken heti aamusta. Avatessani erästä meikkipussiani, oli purkki kultaista hohtavaa irtonaista luomivärijauhetta levinnyt pitkin pussukkaa ja kaikkea sen pussukan lähistöllä olevaa. Luvassa on siis pienimuotoista vähän erilaista lisäkuurausta kylpyhuoneen seutuvilla, mikäli ei halua että, kultahileet alkavat kuulua vakituiseen ulkoiseen olemukseen kaikkien asunnossa asustelevien henkilöiden kohdalla. Mikäli itse kuljen seuraavat pari viikkoa tavallista enemmän kullanhohtoisena missä sitten kuljenkin, syy löytyy tästä.
Päivän paras oli ehdottomasti se, että huolimatta siitä, ettei ollut minun viikkoni lasten kanssa, sain silti viettää aamun yhteiset hetket tyttäreni kanssa. Onnellinen teini saapui aamuyöstä isänsä ja veljensä kanssa katsomasta tämän hetken poptaivaan ilmiötä, korealaista BTS:ää, joka konsertoi tällä viikolla Lontoossa. Voi sitä videoiden ja tarinoiden määrää mitä tuon aamun aikana ehdin jo kokemaan, ja jatkoa on luvassa. Onneksi koulutavarat oli jätetty minun luokseni odottamaan tätä viikkoa, ja tyttö saapui tänne yöksi, joten pääsin lähietäisyydeltä kiinni tuohon jälkihypeen, joka reissusta lienee havaittavissa vielä aika pitkään.
Kermaksi kakun päälle sähköpostiini kilahti sarja vanhoja kuvia jostain 2000-luvun alusta. En rehellisesti osaa sanoa, olisiko niistä parhaaksi vai pahimmaksi, niin ne jäivät nyt sellaiseen omaan ihmetys-kuplaansa. Ristiriitaisin tuntein otan nämä vastaan.
Kuvien takana oli yksi luottokuvaajistani, Bo Stranden, ja ovat joskus olleet Ilta-Sanomissa.
