Sanotaan että paheiden summa on vakio. Voi olla. Mutta mitkä lasketaan?
Niitähän meiltä kaikilta tosiaan löytyy, ja niitä voi joskus halutessaan luetella, mutta sen aika ei ole tässä blogissa.
Multa löytyy yksi sellainen erikoinen piirre, joka on mielestäni luokiteltavissa paheeksi. Se on se, etten osaa pitää taukoja. Siis minkäänlaisia.
Koska en tupakoi, eivät tupakkatauot ole tulleet tutuksi.
Koska en yleensä ole säännöllisin 8-16 kellonajoin töissä, en ole tottunut toimistojen kahvi- ja ruokataukoihin.
Muutama vuosi sitten kun ohjasin vielä ryhmäliikuntaa, ei siinäkään ollut taukoja. Jos oli useampia tunteja peräkkäin, niin tuntien välissä ehti korkeintaan täyttämään vesipullon ja vaihtaa kuivan paidan.
Autolla ajaessa, siis minähän en pysähdy. En, ellei sitten pakosta ole matkan aikana tankattava tai käytävä wc:ssä. Yleensä molemmat pyritään tekemään ennen tai jälkeen. Ei ole kerta eikä pari, kun Helsingin päässä olen miettinyt että pitäisi käydä vessassa, mutta nääh, käyn sitten matkalla. No lopulta käyn vasta Turun päässä, koska olenpahan silloin nopeammin kotona. Sairasta ja vaarallista ja tyhmää, juu, tiedetään. Tästäkään syystä en myöskään koskaan halua seuraa ajomatkoille, koska aina joku haluaa tupakka- vessa- tai jonkin ruokatauon.
Kun ollaan töissä messuilla tai esillä jossain tapahtumassa, aina se on niin, että jos lähdet juomaan kahvia piiloon yleisöltä, niin juuri silloin on joku käynyt sua kyselemässä. Raportti eteenpäin kuuluu, että juu, käytiin me sitä Lolaa siellä monesti etsimässä, mutta ei sitä näkynyt. Oli vaan koko ajan jossakin tauolla. Jonkun kivan adjektiivin saa vielä lisätä tuohon perään.
Jos olen juontamassa jotakin tilaisuutta, ei siellä ole aikataulussa taukoja. Pahimmillaan juontaja on lavalla käytännössä koko ajan spiikkaamassa eri esityksiä ja puhujia, tai haastattelemassa porukkaa. Ei siinä minuuttien puheiden aikana edes ehtisi juosta vessaan kauppakeskuksissa. Ja pahimmillaan, jos ohjelmassa on pari pidempää esitystä, muotinäytöksiä, sitä tietysti itse spiikkaa koko näytöksen. Siinä sitten kuudesta kymmeneen tuntia tehokasta tauotonta duuniaikaa. Eikä arvostus kyllä ole sen kovempi, piditpä taukoja tai et.
Tällaiseen rytmiin kun on oppinut, niin on oppinut myös säännöstelemään kaikenlaista juomista, välttääkseen jatkuvat vessassa juoksemiset työkeikkojen ja automatkojen aikana.
Voin kertoa, että on suht epäkäytännöllistä jos ollaan vieraan ihmisen yksiössä kuvaamassa yli kymmenen hengen ryhmällä tv-ohjelmaa, ja jollakin työryhmästä on juuri jokin “juo viisi litraa päivässä”-tyyppinen kokeilu meneillään. Tuotanto seisoo silloin ja pahasti, ja se yksiön yksi vessa on koko ajan varattu. Been there, seen that..
Mä tiedän niitä ihmisiä, jotka haluaa pysähtyä ajomatkoilla kaffelle tai syömään aina joihinkin tiettyihin paikkoihin. Mä olen niin minuuttiaikatauluttanut mun työelämän, että siihen ei tollaset pysähdykset vaan sovi. Enkä saa niistä mitään kicksejäkään. Matkanteko tuolloin vain hidastuu, ja päivä pitenee. Toisekseen, kaikki rekat ja erikoisajoneuvot jotka olet suurella työllä juuri ohittanut, pääsevät taas edelle, eli tulee tupladuuni.
Nyt ollessani tällä hetkellä myös päivätöissä, ovat lounaat tulleet taas lähelle. Tänäänkin kollega kysyi lähdetäänkö lounaalle, mutta jotenkin koen sen niin, että en aja neljää tuntia päivässä lähteäkseni istumaan lounaalla, poissa töiden ääreltä. Ennemmin teen kaiken putkeen ja lähden aiemmin kotiin, kuin tahtomattani pidennän päivää entisestään. Juu tiedän, sekin on todella tyhmää. Poikkeus on tietysti se, jos lounaalle meno on yhdistetty palaveriin, silloinhan se ei ole työajasta pois, eikä täten tauko.
Tällaiseen on oppinut kun on tehnyt paljon duunia kotoa. Silloin sitä voi hyvin syödä duunien ääressä. Niin sen hoidan mieluiten tuolla työpaikallakin, eli syön samalla kuin teen töitä. Juu, sekin on tyhmää ja tuomittavaa, mutta kun se vaan on itelle luontevaa. Ja niin tehtiin tänäänkin.
Olen vaan kertakaikkisen huono istumaan minkäänlaisilla tauoilla, kun tekemistäkin olisi. En osaa silloin olla ja pysyä paikallaan, kun tiedän mitä jo pitäisi tai voisi tehdä. En ole ollut sellaisissa duuneissa, joissa ollaan pakosti tietty kiinteä kellonaika ja silloin ruokatunnit kuuluvat asiaan.
Kyllä mä syömisestä tykkään, ei siitä ole kyse, mutta oon aina ihmetellyt tätä ystävienkin lounas-kulttuuria, ja pyyntöjä lounaille. Ihmetellyt, koska se on ollut mulle aina ihan vierasta. Lounaalle tulee lähdettyä itse asiassa tällä hetkellä useammin kuin koskaan aiemmin elämässä, ja ne kyllä menevätkin palavereista, mutta yleisimmässä tapauksessa kokkaan kyllä aina kotona, ja kannan myös mukana eväitä.
Mutta, mä en siis osaa pitää taukoja. Sen lisäksi että ne turhauttaa mua ja hidastaa päivää ja tekemistä, onnistun potemaan niistä myös huonoa omatuntoa.
Melkein sanoisin tämän olevan pahe, eikä siis missään nimessä hyvä piirre.