Mikä siinä on, että jotkut jutut on vaan aivan pakko kokea siinä hetkessä? Kun haluaa olla ensimmäisten joukossa tietämässä? Joissakin asioissa mun on oltava ekojen joukossa, koska en halua, että kukaan ehtii spoilaamaan tai kyselemään aiheesta, ennen kuin olen itse sen nähnyt.
Meillä kaikilla on jokin tärkeä sellainen asia, ehkä. Ei välttämättä kaikilla.
Parikymppisenä formulat oli se, jota katsottiin aina aamuyöstä jopa ravintolailtojen jälkeen porukalla. Enää en katso niitä ikinä, enkä ole tippaakaan kiinnostunut lajiista. Asiat muuttuu.
Monet tutut katsovat aina Super Bowlin livenä. Mä en ole koskaan vielä katsonut sitä, en livenä, enkä muutenkaan, ei ole ollut kiinnostusta. Puoliaikashown näkee aina jostain seuraavana päivänä erinäisten kohujen ja uutisten saattelemana, ja se riittää tarvittaessa.
Sitten ovat nämä jotka seuraavat livenä NHL-matseja tai fudista, tai muuta urheilua. Minä en.
Jotkut valvovat katsoen Grammyt, ja muut musiikkimaailman gaalat. Taisin tehdä sitä nuorempana muutamaan otteeseen itsekin, enää en.
Golden Globet ja Emmyt on katsottu kerran pari, mutta ei enempää.
Miss Universum-kisat on se, jonka vuoksi olen valvonut omista missivuosista asti aina, ja hankkinut mitä ihmeellisempiä kanavapaketteja ja virityksiä nähdäkseni ne keskellä yötä jostain, kun sillon aikanaan ei vielä netissä kisoja striimailtu. Tähän kylkeen ovat toki tulleet nykyään monet muutkin kansainväliset kauneuskilpailut.
Mulle se toinen iso yö vuodessa on aina ollut Oscarit. Niiden takia mä valvon aina, kerta tai kaksi on saattanut jäädä väliin inhimillisistä syistä.
Punaisen maton usein skippaan ihan vaan terveydellisistä syistä, että ehdin nukkuakin edes tunnin pari tuohon alle. Mutta se itse gaala, pakko nähdä reaaliajassa, tietää ekojen joukossa, ja nähdä leikkaamattomana ja tekstittämättä kaikki mitä livenä tapahtuu.
Elokuvat ja tv-maailma on mulle tosi tärkeä. Varmasti se on monelle muullekin, ja eri tavoin. Mä haluan aina löytää ja etsiä itse niitä ohjelmia ja sarjoja jotka kiinnostaa, joista tykkään, enkä halua juurikaan kuulla muiden suosituksia tai kritiikkiä joistain etukäteen. En halua että muut puuttuvat mun leffojen ja sarjojen maailmaan, koska mun makua ja tarvetta joihinkin katseluelämyksiin ei vaan tajua kukaan muu kuin minä.
Usein joudun tilanteisiin joissa jotakin suositellaan ja sanotaan että “hei, sä tykkäisit siitä varmasti” tai “se on kyllä ihan mieletön, se on ihan sun tyyppinen”. Mulle se on jo tietynlainen turn off ja saattaa aiheuttaa varautuneen ennakkoasenteen, vaikkakin ajatuksena on viattomasti kehua jotain, josta tämä toinen henkilö on itse tykännyt. Vaikka Netflixkin luulee tietävänsä mistä pidän, ei se tiedä, ja hyvä niin.
Boikotoin toisinaan vahvasti joitain suuria hehkutettuja menestyjiä ja trendaavia juttuja jotka kaikki olettavat kaikken muidenkin nähneen. Ne eivät välttämättä kiinnosta mua yhtään, enkä väkisin katso mitään mitä en halua, ellei se sitten liity työhön. Lisäksi överiksi menevä hehkutus tappaa mun kiinnostuksen moniin juttuihin, vaikka ne voisivat olla lopulta mielestäni ihan hyviäkin. Tällaisia ovat esim Star Wars, Taru Sormusten Herrasta, The Crown, Game of Thrones, ja monet monet muut. Näillä saa aina hyvin pisteitä ”en ole koskaan”-pelissä.
Mulle elokuvat ja tv-ohjelmat ovat jostain syystä tosi yksityisiä asioita. En oleta, enkä edes halua, että kukaan muu pystyisi samaistumaan juttuihin, joita moni sarja, leffa, ohjelman lokaatio, jokin tietty kohtaus, tai jonkin roolihahmon tietyt luonteenpiirteet mulle antavat. Haluan löytää kohtia ja juttuja, jotka on just mulle tärkeitä tietynlaisen kokemuksen saamiseksi, eikä niitä tarvitse kenenkään muun tietää tai tajuta.
Vastaan tosi vastahakosesti aina, kun kysytään vaikka lempileffaa, näyttelijää, sarjaa jne.. Jostain syystä koen, että nekin kuuluu oikeastaan vain mulle, enkä halua niitä ihan hirveästi paljastaa.
Mutta loppuun vielä pari sanaa Oscareista.
Olen aavistuksen pessimistiluonteinen, ja vihaan yllätyksiä. Ne kun harvoin ovat omassa elämässä olleet hyviä.
Mutta, mä rakastan yllättyä positiivisesti! Ja Oscarit on siitä ihanat, että ne tarjoavat lähes aina jotain sellaista positiivista yllätystä. Tänäkin vuonna yllätyin Eminemistä, sekä Parasiten huikeesta menestyksestä ohi legendaaristen menestysohjaajien ja heidän elokuviensa. Pieni henkilökohtainen ilon hetki oli myös “Hair love”, josta mietinkin, että voi että miten ihanaa, ja voi kun tuo olisi ollut jo 70-luvulla katsottavissa, niin oma lapsuus ja elämä afron kanssa olisi ollut varmaan paljon vähemmän kriiseilevää.
Ja yksi asia jota RAKASTAN etenkin Oscareissa. Se, jossa jenkit pitää maana tasonsa aina, on se, että muutkin kuin mallikokoiset ja muutkin kuin nuoret naiset ja miehet voivat pukeutua upeasti ihan mihin vain yhtä upeisiin luomuksiin, kuin ne nuoremmat tai mallikokoiset. Amerikassa kaikki on suurta, ja myös valikoimaa on oikeasti KAIKEN kokoisille ja KAIKENLAISILLE vartaloille. I love it! Tämä on ehdottomasti itse elokuvien ohella yksi tämän gaalan suola, ja se saa aina hirveän poltteen lähteä Jenkkeihin iltapukuostoksille.
Mutta sitten on tämä päivä Oscareiden jälkeen..
No, tällöin ei voi tehdä yhtään mitään mikä vaatii ajattelua, koska muutaman tunnin unet mahdollistavat ainoastaan jonkin huomattavasti minimaalisemman aivotoiminnan. Samalla mietin, että siis miksi ihmeessä kirjoitan tässä tätä blogia kun piti ihan vain olla?
Tämän jälkeen vietän vapaapäivää, pesen urakalla pyykkiä ja teen listaa siitä, mitkä leffat on seuraavana katsontavuorossa. Niitä on gaalan jälkeen aina monta, koska koitan välttää katsomasta näitä paljoa etukäteen. Huomenna sitten taas ajatellaan kaikkea vähän enemmän.