Mä olen se, joka sanoo lähes aina “ei”.
Pääsisitkö, tulisitko, lähtisitkö, mentäisiinkö, ehtisitkö… ? Yleensä vastaus on “ei”.
Missiksi valintani jälkeen postiluukusta alkoi kilahdella kutsuja jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin.
Olen suurella mielenkiinnolla seurannut parin viime vuoden ajan erinäisten henkilöiden näkymistä eri tilaisuuksissa. Muistan toki itsekin, että minuakin yritettiin näkyvyyden ja haastattelujen toivossa aina tunkea joka tilaisuuteen, mutta onneksi olin niin työllistetty, ettei niihin jäänyt aikaa.
Ihmettelin jo silloin muutamien minua selkeästi aktiivisempien julkisuuden henkilöiden näkymistä iltapäivälehtien seurapiiripalstalla lasi kädessä joka päivä, illasta toiseen, saman viikon aikana, vain vaatteet ja kampaus vaihtui välissä. Miten?
Olen tänä vuonna ollut tasan yhdessä kutsuvierastilaisuudessa. Tämän lisäksi olen nyt ilmoittautunut mukaan yhteen tulevaan tapahtumaan. Keväällä olin Huomenta Suomessa, ja viikko sitten kävin poikkeuksellisesti myös radiohaastattelussa, koska studio nyt sattui olemaan samassa talossa, jossa olen itsekin viikolla töissä.
Laskin, että olen loppukesän ja syksyn aikana kieltäytynyt yhdeksästä eri tv-ohjelmasta. Kyllä. Joku miettii nyt, että onko ees näin montaa ohjelmaa, joihin tällaista yli nelikymppistä daamia on voitu kysyä, mutta kyllä vaan. Voin nimetä ne ja monet muutkin sitten eri postauksessa.
Tämä ei toki tarkoita, että kaikki ovat ikuisia ja lopullisia päätöksiä, mutta näin on nyt olosuhteiden ja aikataulujen pakosta käynyt, ja tulee käymään vielä monta kertaa. Monen kieltäytymisen taustalla on kova kritiikki sen suhteen mihin menen ja mitä teen, joihinkin en vain ole ehtinyt tai juuri nyt halunnut.
Nyt moni miettii, miksi olen kieltäytynyt? Ja mistä? Eikö olisi hyvä näkyä kaikissa tärkeissä tapahtumissa? Vierailla kaikissa mahdollisissa tv-ohjelmissa? Eikö olisi hyvä verkostoitua ja tutustua uusiin ihmisiin näissä monissa eri tilaisuuksissa? Eikö olisi hyvä päästä antamaan kirjoitettavaa lehdille? Kukin tyylillään. Omalla kohdallani voin kumota nämä mielestäni aika hyvin perustein, ketään loukkaamatta. Tai, ainahan joku loukkaantuu.
Ensinnäkin.
Verkostoituminen, vihaan sitä sanaa. Väitän, että tässä kohtaa uraani on tilanne se, että mun ei tarvitse verkostoitumisen takia verkostoitua yhtään kenenkään kanssa missään tilanteessa. Jokainen ihminen on jo ehtinyt muodostamaan musta mielipiteensä, ja näkemään vilaukselta lehdessä tai tv:ssä. Väitän siis, että verkostoituminen tässä kohtaa on kovin yksipuolista, ja palvelee enemmän toisen osapuolen intressejä kuin minun. Me esiintyjät myymme omaa tekemistämme työllämme, ja referensseillä niistä, siihen ei tarvita kuplajuoman siivittämää small talkkia. Mun mielestä.
Toisekseen, mitä järkeä on ajatuksessa verkostoitumisesta, jos kiertää kinkereitä, joissa ovat aina läsnä samat henkilöt? Etenkin, jos vielä kaikki ovat julkisuudesta tuttuja henkilöitä? Emmehän me toisiamme tilaile keikoille, joten mikä idea on koittaa saada julkkikset kaveeraamaan keskenään? Ilmeisesti sitten se, että saadaan luotua niitä julkisia ihquja kaveriporukoita, joiden biletyksistä ja reissuista saa sitten taas aikanaan jutun juurta.
Kolmanneksi, en millään pysty ymmärtämään, miten ihmeessä ihmisillä on aikaa? Ja miten voi löytyä kiinnostusta käydä koko ajan työn ja muun elämän ulkopuolella kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa? Mua kiinnostaa ihan eri asiat.
Mä olen lähes aina jossain töissä, tai sitten olen työmatkalla, ja lisäksi mulla on perhe. Ei mulla ollut missiaikanakaan tällaista mahdollisuuttaa ”edustaa” näissä kaikissa tilaisuuksissa, koska ne oikeat työvelvotteet veivät johonkin muualle.
Samaan hengenvetoon ihmettelen, miten ihmiset haluavat avoimesti näyttää, että heillä on mahdollisuus osallistua joka päivä eri kinkereihin, näyttää ettei heillä ole muuta, kuten esimerkiksi töitä?
Ei mulla ole ollut koskaan kiinnostusta käyttää mun arvokasta vapaa-aikaa siihen, että menisin tilaisuuksiin, jotka eivät mua kiinnosta, tai että menisin katsomaan kutsuvierasnäytäntöön teatteri-esityksen tai elokuvan, jota en ole yhtään kiinnostunut näkemään, ainakaan sillä hetkellä.
Vaikka nämä tuntuvat joistakin mahtavilta eduilta, niin minun kohdalla valitettavasti 99% kutsuista saa osakseen vastauksen ”ei”.
Onhan se jollakin tapaa hienoa saada kutsua milloin taiteilijan synttäreille, uuden juoman lanseeraukseen, baarin vip-tilojen avajaisiin tai leffan ensi-iltaan, mutta aika paljon vaatii, että saa mut täältä Turusta lähtemään. Lapset, oma aika ja työt menee lähes aina edelle.
Mä olen onneksi asunut aina Turussa, joten on olut todella helppo perustella oma saapumatta jättäminen. Lähes kaikki tapahtuu aina Helsingissä. No, mulla menee aina se 4 tuntia matkoihin. Kukaan ei korvaa matkoja, eli käytännössä myös maksan siitä, jos saavun johonkin edustamaan. Tätä on väännetty niin monet kerrat.
Nämä ”jos ihan vaan pieneksi hetkeksi piipahdat, ei tarvitse edes olla kauaa.” ja “Se kun olisi meille todella tärkeää ja merkitsisi niin paljon että tulisit” vaativat multa valitettavasti aika paljon enemmän, kuin siltä Helsingissä asuvalta henkilöltä, joka voi pysähtyä tilaisuuteen vaikkapa kotimatkallaan ohi kävellessään.
Kyllä aika merkittävä ja hyödyllinen tilaisuus minulle pitää olla, jotta johonkin lähden. Toki silloin jos sattuu olemaan jo muissa asioissa Helsingissä, kynnys voi olla huomattavasti matalampi.
Lisäksi se ihmeellinen oletus, että olet julkkiksena halukas aina ja milloin vaan iloisena kertomaan medialle asioita itsestäsi ja elämästäsi, se on todella erikoista. Kyllä mä kieltäydyn monesti jo ihan vain siksi, etten todellakaan halua vastata mihinkään kysymyksiin juuri sillä hetkellä.
Lisäksi, ihan pakko miettiä tämän seuraavan asian vaikutusta. Jos missit ja muut mediasta tutut henkilöt saadaan nykyään juhliin ja tilaisuuksiin vain kutsumalla heidät vieraaksi shampanjan ja coctail-palojen houkuttelemana, ajatuksella, että on tärkeää näkyä, niin ei kai se nyt mikään ihme ole, ettei heille ole myöskään keikkaa samaan tapaan kuin ennen oli. Nämähän ovat juuri niitä tilaisuuksia, joihin “vanhoina hyvinä aikoina” esim missejä tilattiin töihin edustamaan. Mutta jos nykyään tulevat edustamaan ilmaiseksi, niin…
Joskus vuosien varrella on tullut vastaan niitä hetkiä, että ”etpä oo ollut julkisuudessa vähään aikaan, mihin sä oot hävinnyt? Ai sulla ei ole varmaan ollut sitten töitä? Eikö mitään tv-ohjelmaa ole nyt?”
Vaikka esiintyjä ammatiltani olen, kuten on moni muukin, ei enemmistö töistä ole niitä kaikelle kansalle ja etenkään medialle näkyviä. Yksityistilaisuudet ja muut vähemmän mediaseksikkäät työt kun vievät isoimman osan ajasta. Näin ollen olisi aika hassua, jos menestys mitattaisiin sillä, kuinka monessa ohjelmassa näkyy juontajana, kilpailijana, hahmona tai vieraana. Sama pätee lehtihaastatteluihin. Kyllä sitä työtä tehdään pääasiassa ihan muualla, kaikki ei näy ulos, eli kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Itse olen aina varonut myös naama kuluu-ilmiötä. Jos olen huomannut että nyt näkyy oma pärstä aivan liikaa joka puolella, liikaa telkkarissa ja liikaa ehdissä, olen kieltäytynyt ja himmaillut kaikkea ihan reippaasti.
Toki jos esim äitiysloman jälkeen on halunnut joskus muistuttaa ihmisiä olemassaolostaan ja duunistatuksestaan, silloin on ollut hyvä käydä tilaisuudessa, jossa saa median kautta parin lauseen verran promottua itseään. Tai, ainakin mahdollisuuden siihen, koska usein jutut kyllä jäävät yksityiselämän asioiden tasolle. Nykyään toki on some, jossa voi ihan jokainen huudella omia kuulumisiaan.
Aina kun joku sanoo, että taas ton naama on koko ajan jossain, niin tekisi mieleni huutaa että EI, EI todellakaan ole! Silloin kun olet vaikka kovalla työllä pitänyt pitkän tauon kaikesta, niin haluaisi huutaa, että voi tietäisittepä, kuinka monessa paikassa sen on haluttu olevan, kuinka pieni prosentti on se, johon lopulta suostun!
