Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Mun vakiolause on jo monta vuotta on ollut: “Mieli on tärkein”. Edelleen, 100% agree!
En voisi olla kiitollisempi siitä, että olen keväisin saanut olla mukana Mieli Ry:n toiminnassa starttaamassa mielinauha-kampanjaa ja -keräystä. Se on mulle erittäin tärkeä asia. En myöskään voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että olen päässyt omien puheideni ja kirjoitusteni kautta vaikuttamaan niin monen ihmisen elämään ja ajatuksiin, heidän itsetuntoonsa, tapaan ajatella, heidän rohkeuteensa ja onnellisuuteensa.
Kaikki mitä saan tehdä mielenterveyden edistämiseksi ja ihmisten elämänlaadun ja itsetunnon parantamiseksi, on mulle äärimmäisen merkityksellistä ja otan jokaisen aiheeseen liittyvän tarinan lämmöllä vastaan.
Sain myös pari vuotta sitten hienon mahdollisuuden kirjoittaa lastenkirjan, josta tuli kuin tulikin hyvin tärkeä ja merkityksellinen monelle lapselle, etenkin niille jotka jo kamppailivat erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kanssa.
Mieli on tärkein. Toistan tätä niin kauan kuin voin.
Nuori minä vs ongelmat
Mun omassa nuoruudessa kukaan ei puhunut mielenterveydestä, saati sitten sen tärkeydestä. Ei kukaan ehdottanut, että jollekin muulle kuin päiväkirjalle voisi avata luottamuksellisesti ilman arvostelua omia pohdintoja ja pahaa oloaan. Siihen aikaan kaikki keinot ja luotettavat puolueettomat keskustelukumppanit oli löydettävä itse. Eli kiitos päiväkirja, koska se mun luottamus ihmisiin, niin mikä? Aivan. Sitä ei ole koskaan ollutkaan, ja siinä onkin jo se yksi omien ongelmieni peruspilareista.
Me kaikki löydämme halutessamme ennen pitkää ne omat keinomme selvitä itsemme kanssa, ja löydämme myös keinot tunnistaa ja käsitellä tapahtuneita asioita, jotka meihin väistämättä jättävät jälkensä. Mutta tämä tapahtuu vain jos haluamme ja uskallamme tehdä sen työn. Kaikki eivät kuitenkaan ole halukkaita tekemään tätä työtä itsensä kanssa, eivätkä tutustumaan itseensä, vaan ongelmista puhumattomuus on heille tapa toimia. Ajatusten ja ongelmien käsitteleminen on kuitenkin ehdottoman tärkeää, muuten ihminen ei tunne, eikä ymmärrä edes itseään, eivätkä asiat ja tilanteet tällöin muutu. Tärkein ihmissuhde on kuitenkin aina se, joka jokaisella on itsensä kanssa.
Mulle oli jo lapsena todella tärkeää löytää omassa elämässä se jokin tapa ja väylä purkaa asioita, ja kuten jo mainitsin, mulle se oli ja on aina ollut päiväkirja. Vasta vanhemmalla iällä olen saanut nauttia myös ammattilaisten tuomista oivalluksista.
Nykyään on onneksi vähän paremmin, asiat eivät ole enää piilotettuja tabuja. Asioita jaetaan ja niistä puhutaan, ja on tällaisia ainutlaatuisen tärkeitä järjestöjä kuten Mieli Ry. Apua saadaan helpommin ja useimmilta tahoilta. Mutta ruuhkat ovat silti hirvittävät ja kasvavat kasvamistaan. Avun tarvitsijoita on koko ajan enemmän kuin apua on tarjolla, ja en voi kuin järkyttyneenä seurata mitä hallituksemme tällä hetkellä tekee, eli ei todellakaan tee, maamme mieleterveyden eteen. Tätäkin jo vallitsevaa asetelmaa pahenneteaan entisestään. Jos ihmiset voivat huonosti jo nyt, eikä apua riitä läheskään kaikille, just wait.
Tärkeää voida olla minä
Mulla on arjessa ja elämässä oma suojakupla, siitä voi puhua myös onnellisuuskuplana. Se suojaa mua asioilta, joita en halua päivittäin nähdä tai ajatella. Se suojaa mm negatiivisuudelta, monilta uutisilta, medialta ja valtaosalta ihmisiä ja asioita jotka eivät tee mun mielelle hyvää. Valitsen hyvin tarkkaan mitä asioita ja ihmisiä päästän kuplaani, ja teen muutoksia siihen aina tarpeen tullen. Joissain keskusteluissa esiin noussut “vihaseuraaminen” eli tarkoituksellisesti triggeröivän sisällön jatkuva seuraaminen on esimerkiksi asia, jota en voi ymmärtää jonkun päivittäin tekevän itselleen ja omalle mielelleen.
On kaikille tosi tärkeää voida viettää päivänsä sellaisessa ympäristössä, jossa pystyy kukoistamaan ja olemaan täysin oma itsensä. Mulle se tarkoittaa ihmisiä, joiden seurassa voin olla positiivinen, energinen ja luova oma erikoinen itseni, ilman pelkoa kateudesta, arvostelusta ja tuomitsemisesta. Nykyään tunnistan haitalliset energiat ja väärät vibat ihmisissä ja asioissa hyvin nopeasti, ja välttelen niitä oman mieleni vuoksi viimeiseen asti.
Muita kannatellessa
Olen itse erittäin empaattinen ihminen. Olen tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös muita, jotka ovat milloinkin asioissa kannattelua vaatineet. Ikävä kyllä tämä on tietyllä tapaa ollut myös rasite, sekä ennen pitkää ongelma monissa ihmissuihteissa, sillä olen tehnyt sitä liikaakin. Yhden ihmisen rahkeet eivät riitä kaikkeen, eikä kuulukaan, ja siksi onkin ollut hyvä, että on voinut myös tilanteen vaatiessa ohjata ihmisiä tarjolla olevan avun pariin ja nähnyt kuinka paljon se auttaa ja parantaa heidän elämäänsä.
Nämä tilanteet ovat monesti olleet myös itselle oppimisen paikka siitä, miten epätasapainoinen jokin ihmissuhde voikaan olla, jos toinen on jatkuvasti kannattelija ja toinen kannateltava. Toki on tullut pohdittua myös paljon sitä, miksi tilanteet ovat luisuneet samoille urille, miksi olen itse toiminut kuten olen.
Kun omaa hyvinvointia rajoitetaan
Pahimpia mielenterveydelle ovat jatkuvat itsensä tai muiden asettamat rajoitteet. Olipa kyse sitten ihmisoikeuksista, sukupuolten epätasa-arvosta, vähemmistöjen oikeuksista, pukeutumisesta, rakastamisesta, työnteosta, tai mistä tahansa vapauden ja oman ilmaisun ja itsenä olemisen rajoittamisesta.
Valtava osa ihmisistä tulee rajoitetuksi joko itsensä kautta, ulkopuolelta, yhteiskunnan normien, ja jopa niiden kaikkein läheisimpien ihmisten toimesta. Meillä on tiettävästi kuitenkin vain tämä yksi elämä, niin minkä ihmeen takia estämme kaikin keinoin itseämme elämästä täyttä ja itsellemme parasta elämää? Puhun tässä samalla myös itselleni, koska kyllä, niin vapaalta ja ”maailma on auki ja kaikki on minulle mahdollista”-tyypiltä kuin suurimman osan ajasta kuulostankin, ja sitä myös olen, niin silti myös minulla ovat omat rajoitteeni, jotka tulevat ihan itsestä. Ulkopuolelta tulevat rajoitteet ovat onneksi pudonneet kohdallani tyhjiöön jo kauan kauan sitten.
Eräs ystäväni sanoi mulle juuri, että ripottelen avoimesti tiedonmurusia sinne ja tänne, mutta ne ovat aina tarkkaan harkittuja, eikä kukaan pysty kokoamaan niistä mun todellisuutta ja piirtämään koko kuvaa. Se on totta, ja mun tapa olla ja elää, ja osoittaa pientä luottamusta joihinkin ihmisiin. En osaa täysin luottaa ihmisiin, ja onkin vaikea ajatella, että maailmassa olisi ihmisiä, jotka aidosti tietäisivät minusta kaiken. Juuri ne, joihin olen päättänyt elämässä eniten luottaa, ovat lopulta satuttaneet ja sen luottamuksen pettäneet. Ja niin surullista kuin se onkin, tähän tietyllä tavalla myös nykyään aina varaudun. Sillä tavoin ehkä myös jokin pelko rajottaa omaa toimintaani.
Miten minut kuuluisi nähdä ja ymmärtää? Miten minua tulisi käsitellä?
9 vuotta sitten, kun juhlin 20 vuotista uraani, elämästäni koottiin ensimmäinen kirja. Se kuinka paljon se avasi ystävien silmiä, ja palaute jonka sain siitä, miten he ymmärsivät minua paremmin, yllätti minut. Ja miten paljon ulkopuoliset ihmiset uskoivatkaan sen myötä nyt minusta tietävänsä! Se oli osittain totta, hyvin paljon uutta tietoahan kirjassa tuli, mutta niin paljon asioita jätin myös kauas tuon kirjan ulkopuolelle. On paljon asioita ja tapahtumia jotka ovat joko rikkoneet tai rakentaneet mun mieltäni, ja määrittäneet suuntaani ja elämääni. Ja ennen kaikkea ne ovat määritelleet minua itseäni, tehneet minusta jatkuvasti enemmän sen ihmisen, joka nyt olen.
Uusimmassa feministisessä Tulva-lehdessä toimittaja toteaa ” On erittäin selvää, että Odusogaa ei määrittele kukaan muu kuin hän itse.” Ja se on niin totta! Tiedän mitä, miksi ja miten olen. Se miten milloinkin haluan tai en halua tulla määritellyksi, se tieto on puhtaasti vain omassa päässäni, ja olisipa se myös omissa käsissäni. Tämä kaikki on tärkeä osa mielen hyvinvointia, että tuntee itsensä joka osa-alueen, ja osaa myös kyseenalaistaa itseään, miksi milloinkin ajattelee tai toimii mitenkin, mikä on itselle hyväksi tai pahaksi missäkin tilanteessa.
Multa on vuosia kyselty uutta elämänkertamaista teosta, onhan edellisestä jo kohta 10 vuotta aikaa, ja to be honest, se oli hyvin eri aikaa ja ajatusmaailmaa se, jota silloin kävin läpi.
Paljon on vettä virrannut Aurajoessa ja paljon on tapahtunut sen jälkeen niin minulle kuin elämälleni, ja myös mielelleni. Olen oppinut löytämään onnen, ja sisäisen rauhani ja tiedostamaan mitä tarvitsen milloinkin, mitkä asiat palvelevat minua ja mitkä eivät. Ja yhtenä tärkeimpänä oppina sen lisäksi että suhde itseni kanssa on hyvin lähellä täydellistä, olen oppinut myös tunnistamaan ja löytämään niitä oman elämäni ihmisiä, mun ihmisiä.
Uusi kirja elämästäni tulee aivan varmasti, ja silloin sen kirjoitan minä itse. Mutta tähän vierähtää vielä varmasti vuosikymmen jos toinenkin. Sillä välin kirjoitellaan aivan muita kirjoja ja pidetään omasta mielestä huolta kuten tähänki asti.
Toiveikasta syksyä kaikille!
