Viikko sitten nostin pöydälle aiheen nimeltä käytöstavat. Olen ennenkin kuuluttanut niiden perään, ja aion kuuluttaa jatkossakin.
Keikoillani kohtaan erilaisia ihmisiä, jotka tuovat aina tervehdyksillään oman esimerkkinsä siitä minkälaisia me suomalaiset oikein olemme. Useimmat kasvotusten tapaamani ihmiset ovatkin aina ihania omalla tavallaan, ja hölmöilyt ja asiattomuudet ovat harvinaisempia.
Mutta some. Netti on antanut tarjottimella kaikille sellaisen ominaisuuden kuin suora yhteys lähes kehen tahansa tunnettuun ihmiseen. Jos löytyy ig-tili, löytyy hyvin todennäköisesti myös postilaatikko tai linkki sähköpostiin. Ja ah, sinne on niin kiva kaataa sitä omaa ketutusta tai muita juttuja. Mutta, vaikka teoriassa suora yhteys on, ei se kuitenkaan käytännössä toimi vuoropuhelulinjana monillakaan, toisten kohdalla kyllä.
Helpoksi on tehty lähestyminen. Ei tarvitse enää ostaa kirjepaperia ja miettiä käsialaa ja lauserakenteita. Töksäyttää voi sen enemmittä esittelyittä mitä vaan, ja vastausta jäädään useimmissa tapauksissa tosissaan odottelemaan vaikka olisi solvattu pahemmin kuin mitä livenä uskallettaisiin edes ajatella. Jäädään myös odottelemaan että josko se vaikka loukkaantuisi tai provosoituisi, mutta järkytys onkin suuri, kun huomaa että oma tökerö kysymys on nostettu henkilön sometilille, ja sieltä sen nappaa vielä mediakin. No, ilman nimeä toki.
Kaikki eivät tietenkään odota vastausta, ja yllätys onkin suuri, kun viesti luetaan ja etenkin jos siihen vastataan. Jollei vastausta kuulu, saattaa vielä tunti sitten korkealle arvostamasi julkkis ollakin nyt tyly, ylimielinen, tyhmä, ylpeä ja ties mitä, hän kun ei lainkaan näe vaivan arvoiseksi vastata sinulle. Aivan.
Syitä vastaamattomuuteen ja vastaamiseen on monta, käytäntöjä on yhtä monta kuin on julkkistakin. Me kaikki toimimme eri tavoin, ja kukin eri syistä. Aivan kuten ne viestien lähettäjätkin.
No, painosta kyseltiin viikko inboxissa, sehän ei ole mikään uusi kysymys, mutta osui nyt hyvään hetkeen kun oli tämä kirjotus suunnitteilla. Paljon pahempia on tullut usein, mutta niitä ei edes kehtaa kirjoittaa. Joka tapauksessa, tuo viesti sisälsi yhden lauseen, yhden kysymyksen, ilman tervehdyksiä tai perusteluita. Kertoo paljon nykykulttuurista ja käytöstavoista, sekä niiden puutteesta. Nykyään usein töksäytellään ihan mitä vain ilman mitään suodatinta.
Tämän jälkeen pyysinkin ihmisiä kertomaan, jos saisivat kysyä minulta tai joltain muulta tunnetulta henkilöltä yhden kysymyksen, mikä se olisi? Ja odottaisivatko he oikeasti siihen vastausta?
Julkisuuden eri osa-alueista tuli jo yksistään niin monta kysymystä, että joudun ne niputtamaan seuraaviin blogeihin.
Mutta poimin kaikkien kysymysten joukosta muutamat mielenkiintoiset kysymykset tähän.
1. Voitko/Miksi et voi seurata/frendata minua?
Koska yhtä lailla kuin muillakin, minulla on oikeus valita ketä seuraan. Seuraan juuri keitä itse haluan, ja juuri siitä syystä kuin itse haluan. En todellakaan seuraa edes kaikkia tuttujani, koska en saa postauksilta sitä mitä itse tarvitsen tai haluan nähdä. Vaihtelen myös seurattavia usein, eli jos lopetan jonkun seuraamisen, ei siitä kannata päätellä etten vaikka pitäisi ihmisestä. Olen saattanut montaa seurata jonkin aikaa, ja sitten taas en, ja joskus mahdollisesti taas uudestaan. Aikani on rajallista kuten kaikilla, ja pyrin siitä syystä valikoimaan hyvin tarkkaan mitä sisältöä näen sillä vähällä ajalla jos somea ehdin selailla.
Ja frendaamisesta, monet tilini ovat hyvin yksityisiä, niihin pääsevät vain ja ainoastaan ne joiden haluan niihin pääsevän.
2. Voinko auttaa sinua jossain, työssä tai treeneissä?
Pyydän kyllä apua hyvin selkeästi ilmaisten jos ja kun sitä tarvitsen. Olen erittäin huono vastaanottamaan apua sitä pyytämättä, enkä reagoi minkäänlaiseen tuputtamiseen hyvin. Tämä pätee myös asiakaspalvelutilanteissa, ja liian innokas myyjä karkoittaa minut välittömästi. Tällä hetkellä ainoa avuntarpeeni koskee tuntien määrää vuorokaudessa, mutta se määrä on vakio, ja tuo taitaa olla ongelma aika monella. Eli kiitos, mutta ei, minua ei voi nyt auttaa.
3. Huonoin luonteenpiirteesi?
Yksi huonoimpia luonteenpiirteitäni on ehdottomasti pitkävihaisuus. Jos mun luottamuksen menettää, se on siinä. Jos onnistuu tekemään mulle todella veemäisesti, ja loukkaamaan, en unohda sitä ikinä. On aika harvoja asioita joilla mua pystyy loukkaamaan, mutta se joka siinä onnistuu, voi kokea mun loppuelämän pituisen vihoittelun. Lähtökohtaisesti en luota ihmisiin.
4. Miten voit elää tuollaista elämää ilman että nousee hattuun?
Vastakysymys, siis miksi ja minkä pitäisi nousta hattuun? En ainakaan pidä itseäni millään tavalla erityisempänä tai lahjakkaampana kuin muut. Olen onnistunut omalla urallani ihan hyvin, mutta ei se tee minusta parempaa ihmistä kuin joku toinen. Jos on voittanut kauneuskilpailuja, ei tee sekään. Se on vain yksi meriitti elämässä, eikä tee ihmisestä parempaa muiden keskuudessa. Olemme kaikki hyviä jossakin. En ymmärrä missään kohtaa itsensä nostamista muiden yläpuolelle, enkä varsinkaan sitä, kuinka pienestä monella se mopo keulii ja uskotaan olevansa korvaamattomia ja jonkinlaisia superihmisiä joiden pitäisi saada erityiskohtelua ja etuja. Mun lähestyminen omaan ammattiini on aina ollut järkevä ja realistinen, sanoisin olleeni aina tiukasti maan tasalla.
5. Miltä tuntuu olla lätkämutsi?
Saadessani lapsia, toivoin kovasti etten joutuisi koskaan lätkähallille palelemaan. Siellä kuitenkin olen, koska se on ollut kaikista lajeista pojalleni lopulta mieluisin. Lajiin liittyy lapsilla ja vanhemmilla paljon realistisia ja myös epärealistisia unelmia. Siihen liittyy myös vääryyttä ja vaaroja, sekä joskus vanhempien omien unelmien toteuttamista. Itse pyrin pitämään omaan katseeni tiukasti lasten yhteisessä pelaamisen ilossa ja kavereiden kanssa touhuamisessa. Pyrin olemaan kannustava ja lastani tukeva äiti, joka kuskaa ja kustantaa ja kannustaa. Välillä täytyy myös tsempata häviöiden jälkeen, mutta se on se osa tätä lajia. Toki, seuraan myös mielenkiinnolla kasvavien poikien käyttäytymistä ryhmässä ja erikseen. Olen kuitenkin se äiti, joka ei huutele kaukalon laidalla omille tai muiden lapsille kuin positiivisia huutoja, ja harvemmin niitäkään.
6. Mitä haluaisit vielä oppia?
Aivan älyttömästi kaikkea! Intoni oppimiseen ei ehkä laannu koskaan, ja siitä syystä varmaan käynkin niin ylikierroksilla, koska olen jatkuvasti jonkinlaista erilaista intoa täynnä. Niin monet asiat kiinnostavat, niin monta asiaa haluaisin oppia, mutta katsotaan mihin yhden elämän aika riittää.
7. Jos et olisi lähtenyt tavoittelemaan misseyttä, mikä olisi ollut urasuuntaus?
En tiedä. Siinä kohtaa kun sain tiedon, että minun olisi ylipäätään mahdollista lähteä tavoittelemaan misseyttä, olin jo lähtenyt tavoittelemaan mallin uraa, sekä erilaisia siihen liittyviä sivupolkuja. Tiedostin omat vahvuuteni ja myös heikkouteni siihen uraan nähden, mutta kaikenlainen esiintyminen kiehtoi suuresti. Koulun puolella oli tullut eteen pakkovalinta jatko-opiskeluista, ja ammattinimikkeet jotka löytyivät jostakin opon kirjasta, no niistä kiinnosti ainoastaan lentoemäntä. Sitä kohti suunnistin lukiossa, mutta taustalla taisin koko ajan tietää, ettei se tulisi koskaan toteutumaan.
8. Miten työ- ja lasten harrastuskuvioiden yhdistäminen toimii?
Olen aina pakottanut sen yhtälön toimimaan. Olen vaatinut saada olla sekä uraa tekevä, että kotona oleva äiti. Yrittäjyys on auttanut siinä, sillä enemmistöön töistä on voinut suunnitella aikataulunsa itse. Näin olen pystynyt aivan viime vuosiin saakka olemaan se äiti, joka on usein kotona kun lapset lähtevät, ja kotona kun lapset saapuvat kouluistaan. Välillä se on melkoista aikataulutusta ja minuuttipeliä, ja vaatii todella paljon suunnitelmallisuutta ja organisointia. Tehokkain oma työaika lieneekin aina muutama tunti ennen kuin lapset heräävät, muutaman tunnin pätkät päivisin, ja loput iltaisin. Keikkatyöt ovat asia erikseen.
Oma äitini on aina ollu käytettävissä yllätyksellisissäkin käänteissä ja tilanteissa. Hänelle kuuluu kiitos siitä, että olen voinut sinkoilla satunnaisissa pidemmissä projekteissa välillä myös toisella puolella maailmaa. Äitini on iso syy siihen, että pystyin aikanaan ajattelemaan lasten hankintaa, hän kun lupasi olla käytettävissä “aina kun on tarve”.
Muutakin tukiverkostoa on ollut aina lähellä, lasten isä hoitaa omat viikkonsa ja siltä puolelta löytyy myös paljon apuja. Yksikään keikka tai projekti ei vielä ole kaatunut siihen, ettei lastenhoito olisi järjestynyt, mutta sen sijaan siihen on, että asun Turussa.
9. Koetko olevasi enemmän suomalainen vai nigerialainen?
Kysymys on hankala, koska en tiedä millaista on olla nigerialainen. Oma elämäni perustuu kokemukseeni olla erilainen Suomessa. Pystyn samaistumaan moniin suomalaisiin asioihin, ja toisiin en millään. Mutta toisaalta, en tiedä nigerialaisista. Haluaisin tietää paljon enemmän, ja tunnen kyllä vahvasti, että osa asioista jotka minussa riitelevät suomalaisuuden kanssa ovat juuri näitä nigerialaisia piirteitä. Mutta ennen kuin olen päässyt joskus kunnolla tutustumaan juuriini ja tuon maan tapoihin, en voi sitä varmaksi sanoa.
10. Miten kestät jatkuvaa arvostelua?
Olen kuullut arvostelua nyt 42 vuotta niin ulkonäöstä, ihonväristä kuin ärräviasta. Arvostelu ja kritiikki ovat asioita jotka kuuluvat työhön ja elämään, mutta esimerkiksi ulkonäön arvostelulle on peruste vain silloin ja sillä hetkellä, jos ja kun ihminen kisaa ulkonäöstä. Ei sitä ennen, eikä myöskään sen jälkeen. Tätä on ihmisten kovin vaikea käsittää. Ihmisen tyyliä ja erilaisia lookkeja voi arvostella, mutta henkilökohtainen ulkonäön ruotiminen, sitä en hyväksy en itseni enkä muiden kohdalla kilpailulavojen ulkopuolella.
En lue keskustelufoorumeita enkä juttujen kommenttiosioita, en ole kokenut tarvetta latailla jodeleja, enkä googlailla itseäni tai etsiä mainintoja itsestäni. Toimin sen “palautteen” varassa, jota saan työssäni, kasvotusten ja sähköpostiini, se riittää oikein hyvin.
