Kuukauden Blogi: “Kun ihmiset tapaavat minut”

Kun on yli 20 vuotta ollut julkisuudessa, alkaa monella olla jokin tarina siitä missä on minut tavannut. 

Olipa jokin aika sitten tilanne, kun juhlissa ihmisten ohittaessa pöydän jossa istuin, lähes jokainen pysähtyi “Tiedätkö, kun mulla on tällanen suhun liittyvä tarina”. Näitä tarinoita tuli ja vieressä olleet nauroivat, että onko tämä normaalia? On se. 

Koen itseni tosi raskaaksi seuraksi ravintolassa, tapahtumissa, missä vaan yleisellä paikalla. Itse olen täysin tottunut aiheuttamaani outoon reagointiin, mutta seurassani olevat ihmiset eivät välttämättä koe sitä miellyttävänä kun katsotaan perään, otetaan salakuvia, vakoillaan kaupan hyllyrivien välistä, tullaan keskeyttämään ruokailua tai repimään kuviin kesken keskustelun. Itse en näitä kaikkia edes enää huomaa, mutta seuralaiset kyllä tilittävät tapahtumia ahkerasti.

Oma genrensä ovat nämä erilaiset juhlat, joissa joko aletaan haastattelemaan kuin lehtijuttua tehtäessä, tai vastaavasti kommentoidaan jälkeen päin, miksi en häissä kutsuttuna ollessani ollutkaan tarpeeksi aurinkoinen ja iloinen. Myös tapani, lähteä aina hyvin aikaisin juhlista, tai kieltäytyä kumoamasta drinkkejä tuntemattomien ihmisten kanssa,  koetaan usein loukkaavaksi, että nyt julkkikselle eivät nämä juhlat tai seura kelvannutkaan. Todellinen syy kun on väsymys, omat tottumukset alkoholinkäytön suhteen, ja ihan vain halu olla muualla.

Perus kauraa niin töissä kuin vapaa-ajallakin ovat monet selfiet, nimmarit, mitä kuuluu-kyselyt, ja nämä “muistatko missä ollaan nähty viimeksi?” Oma alueensa ovat ne kohtaamiset, kun tunnistetaan ja luullaankin joksikin toiseksi henkilöksi. Milloin on luultu toiseksi julkisuudenhenkilöksi, ja milloin Itäkeskuksen myyjäksi, viimeisin oli erään toisen kaupungin korkeakoulun opiskelijaksi tunnistaminen. Mielestäni lähes jokainen kohtaaminen on mukava, ja hauska, silloin kun siihen ei sisälly negatiivista sananvaihtoa tai sopimatonta koskettelua. Muuten en tätä työtä tekisikään, ellen näistä työtapaamisistakin nauttisi. Vapaa-ajalla olen kriittisempi. Olen itse kuitenkin se, joka on ujo, ei uskalla lähestyä tunnettua ihmistä ilman oikeata asiaa, ei edes Suomessa. Seisoin kerran ulkomailla lentokentällä viereisessä jonossa erään tunnetun House-sarjan näyttelijän kanssa, mutta en olisi ikipäivänä mennyt sanomaan mitään tai pyytämään kuvaa. Itse vain katselen kaukaa.

Paljon kysytään, mitä erikoisimmissa keikkakohtaamisissa tapahtuu? Tässä muutama esimerkki, millaisia ihmiset ovat, kun kohtaavat minut töissä. Löydätkö joukosta itsesi?

• Ujostelevat fanit, jotka päivän jälkeen lähestyvät somessa valitellen etteivät sitten kehdanneetkaan pyytää kuvaa tai tulla juttelemaan. Tämä jää harmittamaan, koska sitä vartenhan siellä oltiin..
• Vanhemmat pienen lapsen kanssa. Tullaan hymyilevän sylivauvan kanssa yhteiskuvaan, tai sitten koitetaan pakottaa se elämänsä jäätymisen kokenut viisivuotias kuvaan väkisin.
• Sitten ovat ne vanhemmat, jotka  tulevat uusimaan vauva/lapsuusajan yhteiskuvia ja näyttävät mulle samalla niitä edellisiä.
• Lähes joka keikalla joku mies tulee kertomaan kun on aikanaan saanut multa rukkaset, eli Würthin työhansikkaat, joita 2000-luvun alussa Würthin kiertueella olin jakamassa.
• Sitten ne, jotka ovat ajaneet kilometritolkulla vain nähdäkseen mut elävänä.
• Sitten ne sinnikkäät fanit, jotka päättävät hengata keikalla koko päivän. Yleensä heillä on mukana jotakin esiteltävää tavaraa, tai sitä saatetaan päivän aikana lähteä hakemaan.
• Useasti tulee kutsuja kylään tapahtuman jälkeen, tai kutsua lasilliselle. Vastaus on aina sama, ei.
• Sitten ne, jotka tuovat erityisiä lahjoja, tai esittävät vaikkapa yllätysnumeroita, kuten lauluja ja runoja kaiken kansan edessä.
• Sitten ne, jotka tulevat tervehtimään facebook-ystävänä ja instaseuraajana. Silloin loukkaan aina jotakin tahtomattani, koska valitettavasti en voi kaikkia fanisivujen seuraajia muistaa tai tuntea.
• Kohtaamiset, joissa olennaista ovat “yhteiset tutut”, eli kerrotaan ekassa lauseessa, kuka meitä yhdistää. Näissä olisin varovainen, koska aina jokin henkilö, jonka itse tietää tai tuntee, ei välttämättä luo minussa positiivisia tuntemuksia. Monesti näissä nousee karvat pystyyn.
• Sitten on oma sarjansa miehet, jotka ovat olleet keikallani, ja katse on kohdannut, ja se on ymmärretty väärin. Minulla kun on tapana katsoa silmiin sitä kenen kanssa puhun.
• Sitten on isät, jotka pyytävät nimmaria kotona olevalle tyttärelleen. Tässä kohtaa kysyn että ensinnäkin mihin, ja kenelle omistetaan. Hieman hymyilyttää kun vastaukseksi tulee “laita siihen että Rauskille rakkaudella” tai nimmari pyydetäänkin siihen omaan käteen.
• Sitten ovat ne, jotka tulevat keskustelemaan kuin frendille, sen perusteella mitä on luettu lehtijutuista. Otetaan kantaa mun elämän suuriin asioihin, kuten vaikka avioeroon, ja ollaan samaa mieltä jostakin mun antamasta kritiikistä.
• Ne miehet, jotka värittävät koko tapaamiskuvion ihan uudelle levelille kotona, ja niitä fantasioita minä saan sitten vaimojen kautta ratkottavaksi ja seliteltäväksi jälkeen päin.
• Yleisimmin halutaan tulla antamaan mulle positiivista palautetta. Mutta toisinaan taas halutaan antaa kasvotusten sitä kritiikkiä, pientä äidillistä ojennusta siitä, mitä olen jossain oikeasti taikka oletettavasti sanonut tai tehnyt. Pientä julkista nuhtelua.
• He, jotka haluavat itselleen tai lapselleen vinkkejä malli- ja missiuraan. Nämäkin on helpompi hoitaa ihan virallista reittiä, sähköpostin kautta.
• Aina on niitä miehiä, jotka vain tuijottelee tiettyjä paikkoja ja saattavat  jotakin niistä töksähdellen kysyäkin. Samaan sarjaan lasken ne miehet, jotka yhteiskuvaa otettaessa kääräisevät kätensä aivan muualle kuin olkapäälle, ja saattavat vaikka pyydellä multa poskipusuja, tai pyytämättä antaa niitä itse.
• Ja sitten ne miehet, joiden vaimot ovat kiukkuisena ja turhautuneena taustalla kun mies tulee pörhistelemään höyheniään. En koskaan tiedä kumman puolella tässä tilanteessa olisin ja miten, naisen vai miehen, koska näen kuinka kiusallinen tilanne on naiselle.
• Tosi usein tulee myös tilanteita, joissa kohtaan muita vähemmistön edustajia, ja saan palautetta siitä, kuinka oma tarinani on auttanut heitä selviytymään elämässä. Ne ovat tärkeitä ja koskettavia hetkiä.
• Eriskummallisiin ilmiöihin kuuluu se, kun minua kutsutaan toisinaan tavatessa Olgaksi. Syy tähän on edelleen täysi mysteeri.
• Kiusalliset tarinat yleisön kuullen, eli nämä joissa kerrotaan kaikkien kuullen omista intiimeistä ja henkilökohtaisista vaivoista ja ongelmista, tai esim siitä, millä tavalla tietää joidenkin miesten toteuttavan minua kohtaan olevia fantasioitaan.
• Oma sarjansa ovat myös ne naiset, joiden on päästävä sanomaan jotain aitoja yllätyksenä tulleita asioita kuten “olet paljon pidempi/lyhempi mitä luulin” ,”olet luonnossa paljon kauniimpi” , “et olekaan yhtään niin ylimielinen mitä luulin”.
• Viimeiseksi he, jotka kysyvät mistä kaunis rusketukseni on peräisin.

Kaupoissa meinaavat välillä mummuilta ja papoilta mennä niskat nurin, kun niin monta kertaa pitää kääntyä katsomaan että oliko se? Monesti kun bongataan tunnettu henkilö, ei ajatella että myös hän kuulee sen kovaäänisen supinan siitä “oliko se nyt se meidän Lola? Hei, näittekö tekin?!”  Kauempaa otetut salakuvat huvittavat usein, kun luullaan etten huomaa. Samalla rahalla kun saisi paremman kuvan, kun vain pyytäisi rohkeasti suoraan. Yhtä hämmentävä oli hetki, kun oman rapun asuntonäytöllä jäi pariskunta kovaäänisesti oveni taakse pohtimaan, että kuka Odusoga tuossa mahtaa asua? Onko se sittenkin ehkä äitini, enkä minä.

Eivätkä kaikki kohtaamiset ole missään nimessä  positiivisia. Se kun havaitaan tuttu ihminen ja on pakko päästä kerrankin sanomaan jotain, kun se on ihan “once in a lifetime”-hetki. Baarissa on sitä humalaista pään aukomista, hiplaamista ja negatiivista kyttäämistä. Ne ovat pahimpia, ja niitä vältän. 

Oma toinen kategoriansa on otsikolla “Ihan puskista”. Näitä asioita joita tapahtuu työn ulkopuolella, juuri silloin, kun vähiten toivot ja odotat. Näihin lasketaan mm. suihkukohtaukset, syy, joiden takia en esim käy Suomessa uimahalleissa.

• Näitä on kolme eri lajiketta mun historiassa. Se, jossa isovanhempi osoittaa sormella mua, alasti uimahallin suihkussa peseytyvää silloin parikymppistä ex-missiä, lapsenlapselleen ja sanoo, että “katso, tuossa se meidän missi nyt on”.
• Toinen variaatio on kuntosalien suihkutilat, joissa se oma suihkuunmeno on vaan aina ajoitettava niin, että siellä ollaan mun kanssa samaan aikaan, ja kysellään ja kerrotaan ja kysellään ja vielä vähän kysellään. Suihkubuddies.
• Kolmas lajike, tämä tapahtui Virossa tv-ohjelman kuvausreissussa. Hotellin kylpyläosastolla vapaa-ajallani suomalainen toimittaja lähestyi kamera kaulassa minun ollessani uikkareissa suihkussa, koputti olkapäälle ja pyysi haastattelua ja kuvia. Luonnollisestikaan se ei ihan sillä hetkellä mulle sopinut, ja myös kysymyksen olisi ehkä voinut ajoittaa eri hetkeen, mutta se on vain minun mielipiteeni.

Ja vielä pari muunlaista hämmentävää hyvin yleistä kohtaamistyyppiä..

• Se, kun aletaan ajasta ja paikasta välittämättä paasata loputtomiin sitä omaa oletettua mahdollista joskus ehkä toteutuvaa työasiaa. Samalla tukitaan kaupan kassan edustat, eikä ymmärretä, että salilta saapunut hikinen ja kiusaantunut ex-missi ei halunnut huomiota vaan halusi päästä nopeasti kotiin salikassin ja ostoskassien kanssa.
• Ja nämä, joissa avaudutaan täysin estoitta omista riippuvuusongelmista ja selviytymisistä minun tarinani voimalla kello kahdeksalta aamulla keskellä katua.
• Viimeisimpänä se eräs outo kohtaaminen töissä, jossa eräs nainen kyseli mun tulevista tv-esiintymisistä, ja valitti samalla, että uhkeudellani täytin edellisissä ohjelmissa koko laajakuvaruudun. Mutta luonnossa olinkin paljon pienempi, ja pääni on, näillä sanoilla “pieni ja pyöreä kuin kookospähkinä.”

Näihin tunnelmiin Hyvää ja Hauskaa Uutta Vuotta ihmiset!