Tietää että on syksy, kun aamu alkaa taas vohveleilla. Lapset ovat sairastelleen tällä viikolla, joten vohvelit olivat nyt tarpeen tähän lauantai-aamuun.
Tajusin eilen, että olen käytännössä unohtanut ilmoittaa lasteni osallistumisen 90% tämän viikon treeni- ja pelitapahtumista. Olen siis huono äiti.
On olemassa ihmistyyppi joka ei koe huonoa omatuntoa oikeen mistään, no mä en kuulu niihin. Poden huonoa omatuntoa monestakin asiasta, ja tiedän kyllä, usein myös täysin syyttä. Mut tuntevat tietävät, että saatan ottaa kontolleni joskus aiheetta syyt jostakin, jotta asiat vain menisivät eteenpäin helpommin. Poden myös huonoa omatuntoa, vaikken itse ole suoraan syyllinen johonkin, koska mieleni nyt vaan on aika erikoinen…
Mutta tämä. Äitiys. Ai että, siinä sitä vasta ehtiikin potea!
Ura + äitiys on jo itsessään asia, joka vaatii monta eri blogikirjotusta. Tässä käsitellään aihetta harrastukset.
Kuka tunnistaa:
2 lasta, 3 harrastusta, 3 eri joukkueen joukkueen jopoxia, nimenhuutoa tai myclubia, kolmen lajin ja seuran vanhempien oma whatsupketju, ja eri variaatiot niistä. Jokaisessa lajissa 3-6 tapahtumaa viikossa, tietysti vaihtelvasti, luonnollisesti eri puolilla kaupunkia, usein päällekkäisinä aikoina ja samoina päivinä… kuulostaako tutulta? Olen kiitollinen, että lapsillani on mahdollisuus harrastaa paljon, ja jopa ovat itse niihin enemmän kuin halukkaita. Tiedän, että monella ei tätä mahdollisuutta ole, ja tiedän myös, että lukemattomissa perheissä on vähintään kaksi tai kolme kertaa minun lapsilukuni, mutta tämä onkin ote minun elämästäni.
Se päivä kun lapset tulevat viikon jälkeen mulle. Ensin täytyy tsekata perusteellisen juttutuokion merkeissä nekin kuulumiset, mitä ei toisen vanhemman viikolla ole vaihdettu, lasten sen hetkinen vointi ja juuri sen hetken jaksaminen, koska jokainen viikko on tietysti erilainen. Itse haluan tarkistaa aina lasten suusta kuultuna tilanteen, mitä kokeita on ja milloin, mikä vaatii tulevalla viikolle enemmän keskittymistä, ja mikä harrastus vaatii toista enemmän huomiota juuri nyt. Eli tehdään päätös siitä, mihin tapahtumiin ilmoittaudutaan, mitkä menee päällekkäin, mitkä priorisoidaan jne. No, ainahan tämä ei ole missään nimessä näin selkeää, koska palettia sekoittavat lasten yhtäkkiset tai venähtäneet sairastelut ja äidin mahtava säännöllisen epäsäännöllinen ja liikkuva työ. Silloin näitä jäädään pohtimaan, ja sen sitten jo huomaakin..
Muistutuksen hyvästä vanhemmuudesta saa välillä, kun unohtaa ilmoittaa lapsensa johonkin ennen deadlinea, jos lapsi on kipeä ja peruu liian myöhään, ja aina välillä tulee väliaikatietona noottia, että ilmottautukaahan näihin tapahtumiin nyt! Näitä on toki tapahtunut vuosien varrella vaihtelevasti eri seuroissa, ja seurojahan matkaan kyllä mahtuu…
Sitten kun nämä päätetyt aikataulut on lopulta jotenkin löytäneet ilmoittautumisen jälkeen vielä sinne mun omaan kalenteriin asti, tapahtuu se “ai sulla onkin tossa peli Tampereella? No mutta mä oonkin ite sillon Helsingissä, mut kai sää sitte ehkä jonkun muun kyydillä..” Perus…
Tällä viikolla ohjeistin äitini virheellisesti viemään tyttäreni treeneihin myös joukkueen merkittynä vapaapäivänä, no, sattuuhan noita. Positiivista, ehtivätpähän höpötellä ja viettää aikaa yhedessä tolla turhalla reissulla. Aina ei voi olla oikeessa päivässä.. etenkään minä. Joskus päivämäärien ja aikojen kanssa säätämiseni on aivan ainutlaatuista seurattavaa, kaikessa huvittavuudessaan..
Sitten tulee nämä mun ehdottomat suosikit: gutzit ja pilkkoset ja vessapaperit ja mainokset ja sponsorit ja matrikkelit ja kausikortit ja arvat ja talkoot ja… mitä myytävää ja varainkeruuta ikinä keksitäänkään. Sen verran monia vuosia on tullut urheiluseuroissa tehtyä duunia, että ymmärrän näiden tarkoituksen täysin, mutta myös sen verran monta vuotta olen ollut monen lajin toiminnassa mukana vanhempana, että en vaan syty pakkomyyntiajatukselle.
Kuskaaminen, sponsorimerkkien ompeleminen pelipaitoihin, buffetin pito, kahvinkeitto, mokkapalojen leipominen, pullien leipominen, muut buffatuomiset kuten pizzat, piirakat ja muut, toimitsijatehtävät, kuuluttaminen, jäähyboxit, kellonkäytöt, tuloslaskenta, pöytäkirjat, musiikinsoitot, torjuntojenlaskut.. u name it. Jos joskus haluat tuntea olevasi tarpeellinen, niin laita lapsesi harrastamaan, niin kyllä sinäkin olet ja hommaa riittää!
Olen itse niin lapsenmielinen, että nautin suunnattomasti muutamista yllämainituista rooleista: buffamyynti, moccapalojen leipominen, jäähyboxin oven avaaminen ja torjuntojen laskeminen. Kuulutus oli mukavaa, kunnes se alkoi muistuttaa liikaa omassa työnkuvassa tapahtuvaa kuuluttamista, tosin vähän kylmemmässä tilassa. Ja haluan muutenkin roolin, josta myös näen hyvin lapseni tekemisen, enkä istu nenä kiinni kellossa tai tietokoneessa.
Kahvia en keittele, koska en omista kahvinkeitintä. Pelireissuille kuskaaminen aina olisi tosi kätevää, ellen olisi usein iltoja ja viikonlopouja keikoilla tai ajomatkoilla. Eräässä edellisessä seurassa oli aika massiivista painostusta kuskaamisten osalta, joka oli sinänsä hassua, koska ihmisillä oli tässäkin hyvin erilaisia lähtökohtia, kaikilla ei autoa, tai muita asioita, jotka näitä olisivat mahdollistaneet. Löysin usein itseni perustelemassa whatsup-ryhmissä viikonlopun keikkojani ja toistamalla mantraa “tekisin kyllä taas moccapalat, mutta olen koko viikon poissa kaupungista” tai “olen jo toisen lapsen pelimatkalla toisessa kaupungissa” ja “jos olisin vapaalla, kuskaisin koko autollisen porukkaa”, ja näitä niin mielellään niiden vain onnistuessa teenkin. Silti, ei ole kerta eikä pari, kun olen ollut aistivinani pahaa silmää, kun en ole taas itse osallistunut lasten harrastustoimintaan. Tai ehkä se on vain se kuuluisa huono omatunto, joka kolkuttelee, eikä kukaan oikeasti edes noteerannut, että taas minä puutuin.. Sanottakoon vielä kerran, että silloin kun on vapaata, enpä juuri muuta teekkään. Mutta kun aina ei vaan pysty.
Olen siis jälleen tämän yhden viikon ajan ollut lapsilleni oikein riittävä ja hyvä äiti, mutta harrastusseuroille varmaankaan en todellakaan, ei.. ei sinne päinkään! Kiitos ja anteeksi, huono lätkämutsi, futismutsi ja korismutsi kuittaa ja koittaa taas parantaa jatkossa.