Kun tv ja todellisuus menevät sekaisin

Muistatteko ne hetket, kun tv-ohjelmassa sattuu jotakin, ja näennäiselle onnettomuuspaikalle viedään ihan oikeasti kukkasia?

Entäpä sen, kun näyttelijät kertovat, kuinka ikävän roolihahmon esittämisen jälkeen on tultu sylkemään kasvoille ja antamaan palautetta hahmon käytöksestä?

Tämä on omasta mielestäni täysin käsittämätöntä. Samoin on se, että joutuu puolustelemaan sitä, että pelaa tv:ssä peliä, joka on koko ohjelman idea.

Selviytyjissä nähdyn oletetun käyttäytymisen rinnastaminen todellisuuteen, on yhtä hullua kuin näiden edellämainittujen, tai kuin kuvittelisi jenkkifutarin taklaamassa arkenaan mummoja pois tieltään kaupan jonoissa.

Lola, miksi pelaat noin kovaa? Oletko ilkeä ja hirveä ihminen?

Miksi pelasin niinkuin pelasin. Pureudutaanpa nyt sitten tähän aiheeseen.

 

Lähtiessäni mukaan Selviytyjiin, tiedostin riskin, että suuri osa katsojista ei pysty ymmärtämään kyseessä olevan pelin ja tv-ohjelman. Jenkeissä tämä jo aika hyvin ymmärretään, mutta täällä Suomessa ei. Se on vähän ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan huudellaan kuitenkin kaikkitietävinä sarjan oletetuista ennakkoon käsikirjoitetuista käänteistä ja siirtymisistä yöksi hotelliin.

Kerrataanpa siis vielä kerran:

Kyseessä on tv-ohjelma, joka tarkoittaa, että valmiista taltioidusta materiaalista kasataan katsojiin uppoava värikäs ja koukuttava taidokas kokonaisuus. Kamerat eivät ole läsnä kaiken aikaa, joten hyvin paljon tilanteita menee kameroilta ohi. Myöskään öisin ei ole kuvausryhmää saarella, joten kaikki mitä yöllä tapahtuu, jää näyttämättä ohjelmassa. Tiettyjä asioita myös tarkoituksellisesti halutaan ja tiettyjä asioita ei haluta näyttää. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, koska on kysymys eräästä taiteen lajista, viihteestä, tv-ohjelman muodossa.

Katsojan täytyykin yrittää muistaa katsoessaan paljonkin asioita. Muunmuassa sen, että vaikka olemme jollakin tapaa julkisuudesta tunnettuja, jokainen meistä on varmasti miettinyt minkälaista roolia haluaa pelissä pelata, mikä omassa tilanteessa toimisi. Vetoa keskenään liittoutuvista, sekä voittajasta tai seuraavasta putoajasta ei kannata lähteä lyömään sen perusteella, mitä tietää kisaajista tai heidän julkisuuskuvastaan ennakkoon. Me esiintyjäthän esiinnymme työksemme, toiset monissakin erilaisissa rooleissa, sitä ei kannata unohtaa.

Peli, jossa pelataan ihmisillä, jossa ihmiset ovat pelinappuloita. Sellaiseen eivät kaikki halua mukaan. Kuulostaa aika rajulta? Jep, ja jos haluaa olla se viimeinen nappula pelilaudalla, täytyy muista nappuloista päästä eroon. Siinä ei voi tunteilla, eikä olla täysin oma itsensä, eikä etenkään ajatella mitä joku katsoja kotisoffalla miettii.

Mitä se sitten vaatii? Se vaatii ainakin multa täydellisen tunteiden sivuun jättämisen. Piti siis päättää, että pysyy koko ajan sisällä pelissä, eikä lähde tunteilemaan eikä kiintymään ihmisiin, ei luomaan yhtäkään ystävyyssuhdetta. Ne luotaisiin sitten pelin päättymisen jälkeen.

Nyt olisi kyseessä peli, jonka tavoitteena on jäädä viimeisenä jäljelle. Tavoitteena on saada muut äänestämään itseään lopussa voittajaksi, eli siinä ei voi antaa nyt yhtään tunteiden sotkea palettia. Tässä piti olla kylmän viileä, laskelmoiva ja välttää kiintymästä kehenkään, koska puukko voi heilua selän takana milloin vain. Koko ajan piti muistuttaa että kyse on pelistä, eivätkä ihmiset ole täällä sitä mitä ovat oikeassa elämässä, jokaisella on jokin rooli jonkinlaisena pelinappulana. Niin myös minulla.

Olin päättänyt olla koko ajan pelin sisällä. Vaikeinta se oli silloin, kun istuimme illan pimetessä tai aamuyön tunteina pienellä porukalla jakamassa elämän vaikeimpia asioita toisillemme. Mutta silloinkin piti muistaa, että ei voinut tietää kuinka paljon muut näyttelivät, ja valehteliko joku koko ajan. Haastavaa se oli myös silloin, kun joku vieressä tai samassa heimossa romahti, ja sitä tapahtui paljon.

Oikeassa elämässähän tämä ei toimisi mulla laisinkaan. Omassa elämässäni olen vahvasti tunneihminen. Olen se, joka liikuttuu juontaessaan lasten muotinäytöstä, se, joka vollotti läpi Kaunis Elämä- ohelman jokaisen jakson, kun eläytyi jokaisen kanssaolijan kokemuksiin aivan iian vahvasti.

Tiedostan tavallisesti tekeväni kaikki päätökseni pohjauten tunteisiin, ja keikoillakin olen toisinaan liian empaattinen. Tästä olen myös saanut maksaa kovaa hintaa, ja oppinut tarvittaessa kovettamaan itseni täysin, ja ennen kaikkea, oppinut virheistäni. En halua omassa elämässäni olla raudankova tunteeton numeroita pyörittelevä myyntialan bisnesnainen, mutta nyt halusin. Tavallisesti haluan olla juuri se joka olen, eli jalat maassa, ihmisten parissa työskentelevä helposti lähestyttävä minä, mutta olen elämässäni oppinut kasvattamaan myös todella kovan kuoren, ja sitä osaan käyttää tarvittaessa.

Selviytyjissä jos jossain kaikki tunteet olisivat heikkous, ja heikkouksia oli mulla jo ennestäänkin paljon. Siellä olisi siis pidettävä pää ihan kylmänä, kuin missä tahansa kilpailutilanteessa, eikä herkkyydelle ja tunteilulle olisi yhtään varaa. Kuten sanoin, olin päättänyt olla se joka pelaa, enkä se, jolla pelataan.

Se, kuinka luontevalta se näyttää televisiossa, yllätti minut. Tai lähinnä se, kuinka vähän muut toivat selkeää suunnitelmallisuuttaan ja pelaamistaan esiin, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Ei mulla ollut kyllä hajuakaan saarella, että mulla oli näennäisesti noin paljon valtaa. Sitä täytyy jälkeenpäinkin ihmetellä, koska mitä ihmettä, minähän olin liipaisimella ihan ensi äänestyksestä asti? Olisinpa tiennyt sen silloin.

Oma vahva pelillinen suunnitelmani sai kolauksen heti ensimmäisen jakson lopussa, ja seinä tuli vastaan toisessa. Sen sijaan, että olisin pystynyt pelaamaan täysin harkittua ja systelmaattista peliä, olin jatkuvasti altavastaajan asemassa siinä, että tiesin joidenkin aina haluavan mut ulos. Siinä kohtaa kovasta pelistä tulikin selviytymissuunnitelma, joka näyttää ulospäin laskelmoidulta ja kovalta strategiselta pelaamiselta. Jokaisen tehtävän ja jokaisen heimoneuvoston jälkeen huokaisin syvään, jes, selviydyin.

 

Olen kuullut ihmettelyä siitä, kuinka muut tekevät kiltisti kaiken mitä käsken. Se tuntuu erikoiselta, koska en saarella nähnyt enkä kokenut näin tapahtuvan. Markolla mm näytti olevan koko ajan muitakin suunnitelmia kuin mun kanssa pelaaminen, ja on siitä näkynyt viitteitä ihan ohjelmassakin, mutta tähän asti nyt on kaksi kertaa kuitenkin lopulta äänestetty samalla tavalla.

Katsottuani nyt ensimmäiset neljä jaksoa, olen yllättynynyt siitä, kuinka vähän muu jengi pelasi, tai analysoi tilanteita haastatteluissa. Tai siis jengihän pelasi kyllä, mutta kenen pelitaktiikka meni määrätietoisesti aina maaliin. Tällä tarkoitan nyt vain omaa heimoani.

Ohjelmaa katsoessa tuntui, että kaksi ensimmäistä jaksoa pyöri pelkästään minun ympärillä, mutta ymmärrän kyllä miksi näin. Tilannehan olisi ollut toinen, jos olisimme voittaneet jotain, mutta me olimme se heimo, jolla peli käynnistyi pakosta heti ja täysillä, eli meidän kuvioita oli pakko seurailla ja näyttää, muut saivat hengailla paratiisisaarellaan.

Katsojan voi olla hyvä koittaa kuvitella tilanne, jossa 16:lla kisaajalla on jokaisella joka päivä oma versionsa tapahtumista, oma suunnitelmansa pelistä, oma käsityksensä omista ja muiden liitoista, ja sitten nämä kerrotaan kameroille monta kertaa päivässä. Tässä tulee aika monta haastattelua ja teoriaa, eikö? Mietin jo pelin aikana, että tsemppiä tekijöille, koitanpa ainakin itse olla mahdollisimman selkeä kaikissa haastatteluissani.

Kun peli on lopulta pelattu loppuun, on aika selvää, että ainoastaan olennaisiin ohjelmassa toteutuviin juonenkäänteisiin liittyvää analysointia ja haastetteluosuuksia näytetään ohjelmassa. Näin kokonaisuudesta tulee katsojalle edes jollain tapaa järkevä ja johdonmukainen. Eli toisin sanoen, materiaalista jää reilusti isompi osa pois, kun mitä sitä on ohjelmassa.

Katsojien on hyvä myös muistaa se seikka, että vaikka katsoja näkee kaikki ohjelmassa näytettävät keskustelut, tietää muiden liitot ja takinkäännöt jne, me kisaajat itse emme. Meille tilanteet ja henkilöt tulevat täysin puskista, ja niihin sen hetken tietoihimme perustuen me teimme sekä hyviä että huonoja päätöksiämme.

Koitetaan siis muistaa että telkkari on telkkaria.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *