Ootko koskaan miettinyt, jos olisitkin päätynyt harrastamaan eri lajeja? Jos olisitkin tehnyt eri valintoja?
Mä muistan omasta lapsuudestani kun ensin harrastin balettia. Sitten se jäi, oli liian vähän virikkeitä mulle, ei tapahtunut tarpeeksi.
Sitten tuli kilpatanssi. Ja ratsastus. Nää kivasti komppasi toisiaan, koska toisessa sai kirjaimellisesti möyriä lantakasoissa ja puunata hevosten varusteita, ja toisessa taas olla siellä toisessa ääripäässä, eli suunnitella ja koristella uusia pukuja, värjätä kenkiä ja kankaita, tehdä koruja, liimailla strasseja naamaan ja laittaa hienoimmat strassikorut kaulaan kun oli show time. Nämä molemmat lajit ovat muokanneet minua paljon.
Tanssin suhteen moni kaveri oli kateellinen, koska tanssissa sai olla poikaa lähellä ja jopa kiinni lähes koko ajan. Se oli monelle teinitytölle tosi vieras ajatus, tai sellainen jonka olisi salaa halunnut kokea.
Tietynlainen kilpailutahto ja fysiikka kehittyi tuossa lajissa, ja kaikki esiintymiseen liittyvät opit, tavat ja maneerit tulivat kyydissä.
Musikaalisuus ja tietynlainen liikkuminen ovat kuitenkin ehkä niitä parhaita asioita, mitä lajissa sai työstää. Nykyistä hyvin ulkonäkökeskeistä maailmaa katsoessa kiitän suuresti äitiäni lajin mahdollistamisesta, sillä sen kautta minuun kasvoi ajatusmaailma, että tekoripset ja teatraaliset meikit ja ylenpalttinen ulkonäön höösääminen, ne kuuluvat kaikki sinne tanssiparketille tai muille esiintymisareenoille, eivät siihen oikeaan elämään.
Kilpatanssi antoi mulle aikanaan jo kaiken mitä sillä oli annettavana, ja mä annoin vastaavasti sille. Mun tanssifiilikset syttyy nykyään aivan eri rytmeistä ja lajeista, sellaisista mitkä on itselle uudempia ja haasteellisempia. Meidän yhteinen taival on siis täysin done, mitään paloa ei enää ole.
Mutta hevoset, voi hevoset. Kerran heppatyttö, aina heppatyttö.
Muistan ikuisesti sen ysiluokalla koetun illan jona tulimme äitini kanssa tallilta. Siihen aikaan mulla oli 2 tai 3 vakituntia viikossa, piti hyppiä esteitä pari kertaa, ja sitten tehdä muutankin. Ja tietenkin hoitohevosen kanssa piti päästä hengailemaan kaikki se koululta ja tanssilta jäävä aika, vaikkei talli ihan kauhean lähellä tai bussireittien tavoitettavissa ollutkaan.
No, tuolla kyseisellä automatkalla piti sitten käydä se keskustelu siitä, että nyt aika ei riitä kaikkeen, jostain olisi luovuttava. Mikä se on?
En kauheasti miettinyt, sillä olihan se nyt paperilla aivan selvä case. Tanssiin oli satsattu kalliita yksityisvalmennuksia lähes kymmenen vuotta. SM-tavotteet ja kisat oli tiedossa, ja kunnianhimo tuloksiin kasvoi kasvamistaan, ja toki se koski myös toista henkilöä, tanssiparia ja hänen suunnitelmiaan. Myös puvut maksoivat hunajaa ja yksinhuoltajaäidin lompakon nyörit paukkuivat, eli tähän oli satsattu aivan liian paljon.
Oli pakkoluopumisen aika, hevosista. Siihen lajiin voisi helpommin palata, näin järkeilin. Mutta itkin ja kaduin päätöstäni kauan ja monesti.
Mutta entä jos valinta olisikin mennyt toisin? En voi olla miettimättä, kuinka se olisi vaikuttanut minuun ja elämääni.
Hevoset oli mulle rakkaita. En koskaan päässyt kunnolla yli siitä, kun jotkut hoidokeistani oli joinain kertoina myyty, ja tallille tullessani tutussa boxissa odottikin tutun hörähdyksen sijaan tyhjyys tai aivan vieras poni. Suuria asioita pienelle tytölle, hyvästit jäivät sanomatta ja lisää pettymyksiä tuli.
Muistan kirjoitelleeni muiden heppatyttöjen lailla heppalehtien ”missä olet”-palstoille hoidokkejani etsien, tuloksetta.
Ollessani paljon hoidossa Ypäjällä edesmenneen mammani luona, koin aina hyvin etuoikeutetuksi pystyä päivittäin kävelemään Hevostalousopiston alueelle ja katselemaan alueen laiduntavia hevosia. Mietin aina, että tuonne minäkin sitten tulen kouluun joskus aikuisena, ehkä. Jos silloin olisi eletty someaikaa, olisin päivittänyt ahkerasti olevani siellä.
Meidän perheessä ei ollut koskaan varaa edes omasta ponista haaveiluun. Yhtään peittelemättä kadehdin kaikkia oman hevosen omistavia tyttöjä, poikiakin. En voinut käsittää, että maailma oli niin epäreilu tässäkin asiassa, minä kun varmasti halusin hevosta enemmän kuin ne joilla sellainen oli. No eihän asia tietenkään niin ollut, ehkä, mutta silti tuntui suurelta vääryydeltä että muilla oli rahaa omaan poniin ja meillä ei. No, onneksi kahtena kesänä saimme kerättyä rahaa kasaan sen verran, että sain vuokrattua oman hoidokkini viikoksi, kerran jopa kuukaudeksi. Tuolloin sain telttailla läpi kesän tallin takapihalla muutamien muiden innokkaiden kanssa. Silloisen elämäni ehdottomasti parasta aikaa!
No miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut? No, siten, että edelleen jatkuvasti uneksin omasta hevosesta. Se unelma tuskin kuolee koskaan, ellei sitä joskus toteuta. Edelleen toisinaan kadehdin niitä tuttuja, joilla se oma hevonen on, ja harmittelen etten ole siihen pystynyt itse. Tiedän ettei kaikkea voi saada, ja omat valintani ovat johtaneet tällaiseen tilanteeseen, jossa se ei vain ainakaan vielä ole mahdollista.
Aikanaan muutin alueelle, jossa talomme vieressä oli parin hevosen hevostalli. Nopeasti voi päätellä, että talonvalintaan ei vaikuttanut ainakaan negatiivisesti se, että sai pienten lasten kanssa käydä tervehtimässä naapurin hevosia päivittäin.
Monilla tutuilla on hevosia, ja yksi parhaista ystävistäni on tehnyt hevosista elämänsä ja ammatin ja edustaa Suomea kilpaillen kansainvälisellä tasolla. Hänen kauttaan olen aikuisiällä pystynyt olemaan varovaisesti hevosten kanssa tekemisissä, niin Suomessa kuin Englannissa. Mutta vain varovasti, koska muuten se kuume taas iskee.
On sitä tullut jossain kohtaa aikuisikää testattua issikkavaelluksia ja ulkomaankohteiden ratsastusretkiä, mutta enemmän niistä on jäänyt huono fiilis, kuin että ne olisivat paikanneet tätä hevosenmentävää aukkoa mun elämässä. Mutta, kyllä, jälleen tekisi mieli seikkailla pitkin Englannin hulppeita maastoja. Kuume kasvaa, kohta on mentävä taas, koska edellisestä on jo aikaa vuosia.
No, ei ole vielä tullut vastaan sitä hetkeä eikä sitä muotoa, jota kautta olisin nykyiseen elämääni saanut yhdistettyä vielä hevosen. Mutta se hetki ja keino tulee vielä, siitä ei ole pienintä epäilystäkään.
Mutta missä tilanteessa olisin, jos olisin valinnut toisin?
