Hei, mä lennän!

Alkuvuodesta minulta kysyttiin, tulisinko Turun Lentonäytöksessä taitolentokoneen kyytiin. No, olisihan tuo ollut aivan mieletöntä, mutta pelko ja omien rajojen tunteminen tuli vastaan. Kauas on tultu niistä hetkistä, siitä lapsuuden rämäpäästä, joka meni huvipuistoissa laitteesta toiseen ilman itsesuojeluvaistoa ja pelkotiloja. 

Tänä päivänä mun tekee huonoa istua jopa välillä autossa toisen kyydissä. Huvipuistoissa nautin vuoristoradoista, mutta en voi mennä mihinkään pyöriviin ja keinuviin laitteisiin, ja taitolentokoneeseen en astuisi mistään hinnasta. Pihakeinukin on mulle liikaa.

Näinpä sitten sanoin ääneen, että ei, koneeseen en valitettavasti enää pysty menemään. Mutta jos koneesta pääsee hyppäämään, silloin olen mukana. Asia jäi siihen.

Ehdin jo unohtaa koko tapahtuman, kunnes taas jonkun viikon päästä tuli soitto. Nyt olisi tandemhyppy tarjolla samaisessa tapahtumassa. Ai että! 

Olen ollut tunnettu siitä, että hyppään moniin hulluihin juttuihin mukaan, mutta mulla on kyllä myös rajani. Missiaikoina tulin kertoneeksi hyvinkin avoimesti asioita, kuten kuinka mielelläni hyppäisin benjin jos sellainen mahdollisuus vaan eteeni tulisi. 

No eräänä kertana kun olin juontamassa erästä suurta stunt-tapahtumaa huomasin että aikataulussa luki myös “Lolan benjihyppy”. Ei muuta kuin lunastamaan lupausta, koska nyt se toteutuisi. 110m pudotusta ja MTV3 kuvaamassa uutisten loppukevennystä. Kauhusta kankeana olin, mutten kehdannut yleisömassan ja median edessä jänistää. Ei mun juttu ollenkaan, aivan hirveetä oli, never again. 

Toinen täysin erilainen kokemus olikin sitten jokin aikaa tämän jälkeen, joskus 20 vuotta sitten sekin. Silloin tarjoutui mahdollisuus tandemhyppyyn. Välittömästi innolla mukaan. Kauheasti en siitä muista, mutta sen muistan että oli mahtavaa liihotella jossakin Jyväskylän taivaalla. Mieleen on jäänyt myös se, että kun käsky kävi hymyillä kameraan läpi liitelyn, hampaat vihloivat. Mutta jo silloin jäi mieleen, että kyllä joskus vielä uudestaan ajan kanssa, ehdottomasti. 

No, tänään koitti tuo parikymmentä vuotta odotettu päivä. Olin vielä eilen illalla yömyöhään Helsingissä, eli nukkumaan omassa rakkaassa kotikaupungissani Turussa pääsin vasta puoli kolmelta. Aamulla pitäisi heti olla skarppi ja valmiina hyppyyn. 

Vähän jännitti aamulla, ei oikein maistunut aamupalakaan. Mutta jännitys oli kuitenkin sellaista odottavaa ja kuplivaa iloa. Nyt pääsisin taas vihdoin ilmaan! 

Kun hetki vihdoin koitti, oli se jälleen aivan mieletöntä. Pelkoa ei ollut, mutta nyt oli tietoisuus ja jännitys siitä, että jos teenkin jotain väärin, vaikeutanko hyppääjän suoritusta? Eli nyt oli jo kritiikki astunut kuvaan mukaan. 

Jännittävin hetki oli ehdottomasta taas se kun koneen ovi avattiin, ja piti ihan luontevasti siirtyä istumaan siihen koneen ulkopuolelle. No taas mentiin. 

Kolmesta kilometristä hypättiin, ja sää oli mitä mainioin. Lämmin oli ja aurinko helli muutenkin. Kotikaupunkini levittäytyi ihan eri tavalla silmieni eteen, nyt lensin itse. Ainakin melkein. Liitely yläilmoissa valjaissa ei kummasti pelota yhtään, kun taas jotkin huvipuiston laitteet turvakaiteineen ja turvavöineen epäilyttävät lähes joka kerta. 

Nopeus oli vapaapudotuksen aikana hurjimmilaan 229km/h, mutta tällä kertaa ei enää hymyillessä hampaita vihlonut. Nyt tuntui lähinnä että nenä lähtee tuulen mukana.

Mieletön kokemus. Jälleen kerran. Ei sitä pysty oikein vieläkään edes sanoilla kuvaamaan, millaista on liidellä yläilmoissa laskuvarjolla. Vaikkakin tandemilla. Jälleen sellainen once in a lifetime-juttu, jota suosittelen kaikille.

Pakosti aloin tälläkin kertaa miettimään, olisiko minusta tähän joskus ihan itse? Uskaltaisinko olla itse vastuussa omasta hypystäni? Onnistuisiko siis joskus tulevaisuudessa ihan itsenäinen laskuvarjohyppy? Nähtäväksi jää.