Feikki, feikimpi, some.

Voi olisivatpa kaikki kokeneet sen ajan kun ei ollut sosiaalista mediaa.

Sen kultaisen ajan, jolloin voitiin olla ihan oikeasti läsnä jokaisessa tilanteessa, ilman että sitä piti taltioida tai jakaa kaikelle kansalle. Ikävöin sitä toisinaan todella paljon.

Myönnän sortuneeni joihinkin somen luomiin villityksiin ja tapoihin toisinaan itsekin, jokin hyvä keikka tai tapahtuma on mennyt osittain ohi, koska jostain kumman syystä sitä on pitänyt taltioida. 

Ennen somea ihmiset avasivat sitä omaa elämäänsä vain harvoille ja valituille. Toisinaan sitä avattiin päiväkirjalle ja suututtiin jos joku luki sen. Nykyään se elämä avataan täysin sensuroimatta kaikelle kansalle, ja suututaan lähinnän siitä, jos joku ei luekaan sitä. Aika nurinkurista, eikö? 

Samalla kun sisältöä omasta elämästä jaetaan, sallitaan, että tutut ja tuntemattomat vielä kommentoivat sinulle mahdollisesti todella henkilökohtaista tai muuten merkittävää asiaa. Olettaen tietysti, että kertomasi asiat ovat totta, muutenhan ne tuskin ovat kovin henkilökohtaisia. 

Kukapa sitä todellisuudessa tietää? Somessa voi niin kovin helposti olla kuka vaan, eikä enemmistöllä ole hajuakaan siitä, kuinka feikkiä kaikki mahdollisesti on. 

Toki some kuulu tähän aikaan, ja paljon siellä tehdään myös töitä. Mainostaminen, erityisesti muoti ja eri tuotteiden ja asioidenkin markkinointi on iso osa somea. Niin tutut kuin tuntemattomat, kaikki voivat lyödä tällä kentällä läpi ja jotkut jopa rahoiksi.

Mallienkaan ei enää tarvitse läpäistä mallitoimiston tiukkaa seulaa, vaan jokainen voi olla oman elämänsä instagram-malli ja ottaa vastaan somen kautta saamansa työtehtävät. Mutta, tässäkin on hyvä muistaa, että se, että on somessa jotakin, ei välttämättä päde oikeassa elämässä. Kuka tahansa voi olla somessa kokki, meikkaaja, stailaaja, minkäkin eri alan asiantuntija tai valmentaja. Totuus on kuitenkin tuolla ulkona, eikä kaikki todellakaan päde ulkomaailmassa. 

En lähtisi koskaan dissaamaan niitä, jotka tekevät työkseen pelkkää somevaikuttamista. Se on aivan yhtä aikaa vievää kuin monien mielessä jokin “oikeaksi työksi” luokiteltu työ. Aina on helppo haukkua sitä mitä ei ymmärrä, tai mihin ei itsellä välttämättä riitä mielenkiinto tai osaaminen. Arvostan niitä, joille some todellakin on the one and only kokopäivätyö. Aivan kuten arvostan minkä tahansa muunkin ammatin harjoittajia. Mutta mitä jos some lakkaakin olemasta? Mitä sitten?

Lieneekö syy siinä, että olen kuitenkin jo keski-ikää hipova 70-luvun lapsi, kun en uskalla luottaa niin pitkälti illuusioon perustuvaan työpaikkaan, someen, jossa kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Haluan pitää tiukasti kiinni niin oikeasta elämästä, kuin yksityisyydestäkin, ja myös siitä ihan oikeassa ja elävässä ympäristössä tapahtuvasta työstä.

Monille ihmisille some on paikka jossa promotaan omia työasioita, pyydetään vinkkejä, jaetaan tärkeää ja ei niin tärkeää tietoa. Toisille se on puhtaasti korvaava paikka vanhalle valokuva-albumille ja päiväkirjalle. Toisinaan asiat ovat niin henkilökohtaisia ja intiimejä, etten haluaisi niitä tietää. Jotkut ovat jopa myöntäneet elämän tärkeimpien kuvien ja videoiden olevan tallennettuna vain sosiaaliseen mediaansa. 

Tänä päivänä itseäni vaivaa ajatus, että moni ei todellakaan osaa elää ilman sosiaalista mediaa. Todella moni on someriippuvainen. On huolestuttavaa kuulla kun ihmiset julistavat somessa pitävänsä somelakkoja, ja jännitetään, miltä elämä tuntuu ilman somea, tai pystytäänkö kokeilua edes viemään päivää pidemmälle. Niin, siitä lakostakin piti kuitenkin somessa ilmoittaa. 

Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, että some ja todeliisuus rinnastetaan kyseenalaistamatta toisiinsa. Lukija ja seuraaja uskoo silmäänsä räpäyttämättä näkemänsä kuvan ja tekstin puhtaaksi käsittelemättömäksi totuudeksi, ja media vielä ystävällisesti jakaa sen joissakin tapauksissa eteenpäin. 

Se mikä on somessa, on totta. Se mikä on lehdessä, on totta. Jos jonkun elämä näyttää upealta, se on upeaa. Varmasti ainakin paljon upeampaa kuin se oma. Väärin!

Viime viikolla uutisoitiin monien julkisuuden henkilöiden seuraajissa olevan jopa puolet tai enemmän ns feikkiseuraajia, tyhjiä tilejä. 

Kesän alussa kiitin omassa somessani aitoja seuraajiani. Tuolloin heräsi seuraajilla kysymys siitä, mitä ihmettä minä sillä tarkoitin. Juuri tätä. 

Somessa tarjotaan aktiivisesti ostettavia seuraajia, voi ostaa kerralla satoja, tuhansia, tai vielä enemmän. Samalla saadaan automaattitykkäyksiä, joten kuvan postattua tykkäykset lähtevät lentoon heti, eikä tarvitse hikoilla miettiessään, mikä kuvassa oli vikana, kun se ei kiinnostakaan.

Näitä tarjouksia paukkuu ainakin mulle sähköpostiin lähes viikottain, ilmeisesti huolenaihe ovat sitten liian vähät seuraajani, kun kaupankäyntiä niin kovasti tarjotaan. No, minua eivät kuitenkaan määrät kiinnosta, mutta aitous kyllä.

Muistakaa, se mikä on somessa, ei ole sitä miltä näyttää. Joidenkin tileillä toki on,mutta on hyvä muistaa somen olevan kuin virtuaalimaailma, jossa voi kuvanmuokkauksen ja viestiensä avulla rakentaa itsestään ja elämästään juuri sellaista kuin haluaa. Siltikin, vaikka se välillä olisikin todella kaukana todellisuudesta, puhdasta fiktiota ja illuusiota. 

Mun elämässä on onneksi paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei ole sosiaaliseen mediaan mitään kosketusta. Ja hyvä niin. Sosiaalinen media ei määrittele meitä millään tavalla, tai ei ainakaan saisi.

Ei ole siis mitään syytä vertailla omaa seuraajamääränsä ja tykkäyksiä muihin, tai etsiä jatkuvasti vikoja, koska ei niitä aina ole. 

Muistakaa kuitenkin nauttia siitä oikeasta elämästä, sillä se on tässä ja nyt! 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *