Olen seurannut suurella mielenkiinnolla tätä Black Lives Matterin aikaansaamaa keskustelua ja pienoista lumipalloefektiä. Sitä, jossa yritykset miettivät uudelleen tuotteidensa ulkoasua ja nimeä, tai kun tv-sarjoissa vaihdetaan ääninäyttelijät oikean rotuisiksi vastaamaan edes hiukan enemmän esitettävän hahmon rotua.
Yleisimpiä mielipiteitä: “Piip, mitä touhua”, “Tää lähti niin lapasesta” ja “Kielletään kaikki”. Ja sitten ne pahimmat: “Menisivät kaikki piip ja piip ja muut loukkaantujat oikeisiin töihin”, “Miten pieni äänekäs vähemmistö voi saada näin paljon aikaiseksi? Näiltä tyhjänhuutelijoilta pitäisi katkaista sosiaalituet ja laittaa heidät töihin, niin ei ehkä olisi enää niin paljoa aikaa puuttua epäolennaisuuksiin”. Viimeisimmän sitaatin poimin erään tuttavani Facebook-päivityksestä.
Kuka näitä kieltää?
Jos yritykset itse alkavat pohtia julkisuuskuvaansa ja sitä, onko heidän toimintansa, tuotenimensä tai kuvansa sopiva, tai voisiko se olla jotenkin fiksumpi ja vähemmän rotukeskeinen, että voisivat olla hyvällä omatunnolla vastustamassa rasismia eivätkä ainakaan edesauttamassa sitä, niin miten tämä on meidän vähemmistöjen vika? Siis miten?
Ihanko oikeasti joku kuvittelee, että yhtäkkiä sorretulla vähemmistöllä onkin tässä kohtaa niin paljon valtaa, että juuri he aikaansaavat näitä muutoksia yli 100 vuotta vanhojen tuotteiden nimiin? Nuorison kielellä totean: LOL!
Kyllä nämä muutokset lähtevät ihan muista ihmisistä ja sieltä yrityksen taustajoukoista. Eivät ne ole ne alkuperäiskansat, jotka ovat marssineet markettiin valittamaan myynnissä olevasta intiaani-asusta eivätkä geishat, jotka ovat suuttuneet Geisha-suklaasta. Eivätkä ne ole myöskään ne pohjoisen inuiitit, jotka ovat laittaneet meiliä Eskimo–puikon kyseenalaisesta nimestä.
Julkinen rasismi
Hämmästelin pitkään, kun joku taas vaihteeksi pyysi mua keskustelemaan Black Lives Matterista ja ottamaan siihen kantaa, että ihanko oikeesti? Onko siis olemassa epätietoisuutta siitä, mitä minä olen aiheesta mieltä? Luulisi sen nyt olevan itsestäänselvää. Kai hän ymmärtää kysyvänsä puoliksi mustalta rasismia kokeneelta ihmiseltä mielipidettä siitä, kun mustien ihmisarvon ja tärkeyden puolesta osoitetaan mieltä? Myönnän, en vain aina jaksa ymmärtää ihmisten kysymyksiä. On olemassa itsestäänselvyyksiä – ja tämä on vähän kuin kysyisi kokilta, pitääkö hän ruuanlaitosta. No mitäpä luulet?
Olen ottanut kantaa rotuasioihin ja rikkonut ennakkoluuloja sieltä 90-luvun puolivälistä asti. Voisi melkein todeta, että “jonnet ei muista”. Olen avannut ovia tässä asiassa Suomessa koko urani ajan. Ja kyllä, rehellisesti pyöritän silmiäni, kun joku kysyy, että olenko kokenut joskus rasismia? Mun rasismi on ollut julkista ja 90-luvun lopulla kukaan täällä Suomessa silloin asunut ja uutisia seurannut ei ole voinut välttyä siltä. Se on myös ihan googlattavissa. Tyhmiä kysymyksiä ei tietenkään ole, mutta ennen joidenkin esittämistä kannattaa vaikka syottää pari sanaa Googleen, ettei saa takaisin todella tyhmää vastausta kuten “KVG”.
Ironiaa ja kansallispukukuvia
Mua on aina sanottu itseironiseksi – upeeta, kun olen niin rohkea ja osaan nauraa itselleni. Olihan jo lapsena keksimäni tarina ihonvärini syntymisestä vessanpöntöstä alas vetämisen seurauksena juuri sellainen; raju ja itseironinen, mutta hiljensi kysyjät.
Oliko mulla oikeasti ihan hirveästi muita vaihtoehtoja? Mulla oli julkisesti Suomen kansan mielestä ongelmana ihonväri, r-vika sekä liian isot reidet. Kolmen combo. Toki millään näistä ei ollut enää väliä siinä kohtaa, kun pärjäsin maailmalla, koska silloinhan kaikkien mielestä olin alusta alkaen ollut paras ja suosikki ja täydellinen ja vaikka ja mitä. Menestyjistä haluaa jokainen osansa, ja pitää päästä sanomaan, että kyllä, aina uskoin häneen!
Tein julkisuuteni alussa tv-mainoksen, joka pyöri tuotteesta huolimatta pääosin r-kirjaimen ympärillä. Tämä oli Atrian Don Rapello -pizzan mainos, joka muistetaan vielä tänä päivänä. Mainos, joka oli aikanaan niin suuri puheenaihe, että autoilijat huutelivat Helsingissä ikkunasta kehuja siitä kävellessäni suojatiellä.
Mainostin myös Teknos-maalifirmaa tapahtumissa ihan täysillä, vaikka rekvisiittana olikin vuosituhannen vaihteessa neekerinpusut ja aiheesta tehty mainoskassi, jossa poseerasin pusun kanssa. Ja ihan yhtä lailla jaoin samaisia suukkoja omissa vaalitilaisuuksissani, sillä kun sai ihmisten huomion.
Olen poseerannut lukuisissa lehtikuvissa kansallispuvussa, koska se on aina jotain niin erikoista. Usein yksin ja kerran Wilson Kirwan kanssa. Olen myös mainostanut Brunon valkaisematonta suodatinpaperia olemalla “valkaisematon suomalainen”.
Olenko loukkaantunut näistä, olenko kokenut nämä rasistiseksi? En. En minä ole se, joka on näistä ollut loukkaantumassa ja osoittamassa mieltään. Ei minulla olisi ollut koskaan edes varaa loukkaantua näistä, koska ne kuuluivat siihen aikaan. Kohdallani asetelma oli myös ennenkuulumaton ja sitä haluttiin korostaa myös yritysten tahoilta ja lehtijutuissa. Ne olivat töitäni silloin.
Asiat osataan aina kääntää päälaelleen ja nyt me rotuvähemmistöt saamme syyt niskoillemme siitä, että olemme olevinaan yhtäkkiä pahoittaneet mielemme joistain tuotteista. Emme me ole, tai en minä ainakaan ole. Mutta ymmärrän todella hyvin, jos joku ulkopuolelta tilannetta seuraava näkee asetelmassa vääryyttä ja pahoittaa mielensä.
Kenen työ on tehdä muutos?
Black Lives Matter on ilmiönä erittäin tarpeellinen, ikävä kyllä. Ja on hienoa, että maailmalla mustat ja rasismia kokeneet ihmiset osoittavat vahvasti ja joukolla mieltään asioiden muuttumiseksi. Mutta on järkyttävää ja pelottavaa, että vielä vuonna 2020 sitä tarvitsee tehdä, että asiat eivät ole vieläkään muuttuneet. On järkyttävää, että rasismia on vielä niin paljon näkyvissä ja niin julmin tavoin. En itse pysty juurikaan lukemaan uutisia, joissa kerrotaan rasistisista väkivallanteoista ja murhista, koska asia on itselleni aivan liian henkilökohtainen. On myös muutamia elokuvia, joita en itse pysty katsomaan, mutta Tuulen viemää ei kylläkään ole yksi niistä.
Ihmettelen suuresti, miksi on vähemmistön itsensä tehtävä huudella oikeuksiensa puolesta? Vertaisin asetelmaa esimerkkinä perhe-/parisuhdeväkivaltaan. Onko pahoinpideltyjen naisten ja miesten tehtävä olla uhreina itse kaduilla kyltin kanssa osoittamassa mieltä, pelkäämässä ja taistelemassa oman turvallisuutensa puolesta? Vai olisiko se niin, että muiden ihmisten pitäisi nähdä tuo vääryys, tukea, suojella ja taistella heidän puolestaan?
Eikö kuulostakin aika loogiselta, että joku enemmistöön kuuluva puuttuu aiheeseen ja koittaa saada asioita tapahtumaan nähtyään vierestä, millaista vääryyttä joku on elämässään kohdannut?
Näin ainakin olen itse elämässä toiminut ja marssinut sellaisten asioiden puolesta, jotka eivät aina välttämättä edes liity minuun, vaan täysin johonkin toiseen henkilöön ja hänen oikeuksiinsa ja kohteluunsa. Kyllä Pride–kulkueissakin ja asian ympärillä pyörii paljon ihmisiä, jotka haluavat viedä eteenpäin tasa-arvoa ja taistella muiden oikeuksista, olematta välttämättä itse vähemmistöön kuuluvia.
Samoin Black Lives Matter ja rasismin kytkeminen, kyllä sen muutoksen tekemisen paine pitäisi olla juuri sillä enemmistöllä, jolla on yleensä myös valta.
On ilahduttavaa, että ihmiset jakavat joskus pinnalla olevan teeman mukaisen päivityksen somessa, kuten nyt nämä Black Lives Matter -tunnisteet ja mustat ruudut. Mutta se on valitettavan monella pelkkää somekuvan kiillotusta, eikä asiaan puututa sen enempää. Oli ilahduttavaa, että muutama tunnettu henkilö kertoi omia näkemyksiään ja avointa epätietoisuuttaan rasismista. He kyselivät minulta ja muiltakin neuvoja ja mielipidettä, miten voisi itse toimia nähdäkseen rasismin paremmin ja kitkeäkseen sitä. Piste heille, jotka puhuivat tästä avoimesti, vaikka asia tuntui vieraalta.
Yllättävän monet jättävät reagoimatta ja ottamatta kantaa tällaisiin vakaviin asioihin. Kun nyt eletään tällaista somevaikuttajien aikakautta, niin ihmettelen suuresti, että asiat, joihin halutaan vaikuttaa useimmilla suosituilla tileillä, ovat pääosin sitä, minkä merkkistä ripsiväriä seuraaja käyttää tai minkä merkkisen tyynyn hän valitsee sohvalleen. Politiikka ja uskonto ja monet muutkin asiat ovat ihmisille toki henkilökohtaisia asioita, mutta ovatko ihmisoikeudet? Joskus rehellisesti ihmettelen tätä, mihin vaikuttajat todella haluavat vaikuttaa ja millaista esimerkkiä he haluavat seuraajilleen antaa. Toki jokainen saa päättää somensa sisällön, mutta peräänkuulutan aina vaikuttajien vastuuta. Vaikuttajat saavat vaikuttaa asioihin, mutta moni jättää vaikuttamatta niihin, joilla oikeasti on merkitystä.
Hyvää viikkoa ja muistetaan kaikki sanoa sanamme ihmisoikeuksien puolesta, vaikkei aihe juuri itseä henkilökohtaisesti koskettaisikaan.
One Response
Itse vasenkätisenä rillipäänä homona minua loukkaa ihmisten puuttuminen asioihin jotka ei edes pienimmässä määrin vaikuta suurimman metelin pitäjään. Kunhan saa sen pari minuuttia julkisuutta.Jokunen vuos sitten näin yhden “julkkiksen” baarissa. Oli kommentoinut eri lehdille silloin ajankohtaista aihetta.Tiskillä kysyin hänen mielipiteen perusteluja. Hän alko kysymään mistä asiasta kysyn ja mikä mun oma mielipide asiaan on?Aiheen kerrottuani hän ilmoitti ettei hänellä ole mielipidettä asiaan, vaan häntä oli neuvottu niin sanomaan. (en äänestänyt häntä vaaleissa)Jos joku tuntee geisha suklaan tai jonkun muun loukkaavan, ni jättäkää ostamatta. Uudelle nimelle brändätyt tuotteet minä jätän ostamatta. Mukaan lukien valmistajan muut tuotteet.