Menikö pitkäksi? Menikö deadline ohi? Kaatuuko nyt maailma? No eipä kaadu.
Me usein osataan neuvoa toisia, mutta ollaan itse hirveen huonoja toteuttamaan niitä samoja juttuja. No otetaanpa tähän esimerkiksi vaikkapa minun eilinen päivä.
Te mua seuranneet ja blogiani lukeneet jo tiedättekin, että minähän ajan aika paljon. Jonkun mittakaavassa se on normaali viikossa tai vuodessa, ja jonkun mittakaavassa se on “aika paljon”. Jonkun mielestä tää mun ajojen määrä on aivan hullu ja älytön, mutta niin se vain menee.
Teinpä taas oman oppini mukaan eilen, jolloin mulla oli blogipäivä. Kuitenkin totesin päiväni päätteeksi, että ei. Blogi saa nyt siirtyä päivällä eteenpäin, enkä pode siitä edes huonoa omatuntoa. No miksi näin?
Eilen starttasin työpäivään heräämällä klo 4.10. Kello oli toki soimassa vasta klo 4.45, mutta, koska hereillä jo oltiin, niin ei muuta kuin toimeen hieman aikaisemmin. 5.15 oli startti kohti Pieksämäkeä, ajettavaa olisi täältä siis 320 km.
Matkalla klo 8.00 annoin Helsingin Sanomille tunnin pituisen puhelinhaastattelun edellisen blogini “Aina Väärän Kokoinen”-aiheesta, josta kävin jo aiemmin tällä viikolla keskustelemassa Heikelä Syndroomassa.
No, Pieksämäelle oli avattu uusi hieno Prisma, ja savolaiset olivat onnesta soikeana. Kahdeksan tuntia spiikkaamista ja ihmisten kanssa juttelemista, lukuisat selfiet, nimmarit, tarinat ja saadut lahjat. Puhuinpa päivän mittaan puhelimessa erään asiakkaan äidinkin kanssa hänen näin haluttuaan, sellaista se välillä on. Muutama hauska nuori mies kävi ensitapaamisemme jälkeen kotoaan hakemassa kasvoillani varustetun Vares-leffan dvd:n kuoret, joihin olikin hauska vetäistä nimmareita. Ihme kyllä, vastaavia ei ole tullut signeerattavaksi usein.
Savon keikoissa on aina sellainen ihan oma juttunsa, tunnelma on jotenkin niin vapautunut ja erilainen. Olihan hauskaa jälleen. Päivän päätteeksi mukaan lähti kauppiaan lahjapussin lisäksi eväsmielessä lukuisista maistiasista bongattua rahkaa ja uudet puhelimen kuoret rikkinäisten tilalle. Mutta ne kaksi valtavaa pehmoponia, joita kävin halailemassa useaan otteeseen päivän aikana, ne jäivät kyllä vielä hyllyyn mua huutelemaan, ihan vaan koska en osannut valita. Yleensä tuollaisessa tilanteessa jos olisi kyse vaikka paidoista, ostaisin molemmat, mutta koska kyse oli valtavista pehmoleluista, tein erilaisen päätöksen. Ja nyt tuo päätös mietityttää..
Paluumatkalle pääsin lähtemään klo 18.10, ja matkaa olisi luvassa sellaiset reilut nelisen tuntia. Kaikille huolestuneille jo tiedoksi, jos olisi väsyttänyt, olisin jäänyt kaverille yöksi matkan varrelle, taikka vastaavasti nukkunut autossa jossakin jonkun aikaa. Molempia on vuosien saatossa tehty, koska väsyneenä ajaminen on riski. Siihen me maata ristiin rastiin reissaavat esiintyjät olemme oppineet, että jos väsyttää, niin nukutaan, mutta eipä väsyttänyt. Matka kului jouhevasti kun tuli höpöteltyä puhelimessa niin äidin. veljen kuin hyvän ystävänkin kanssa.
Kuitenkin, reippaat neljä tuntia liukkaalla tiellä ja pilkkopimeässä, sai minut sekä kokeilemaan aurinkolasien toimivuutta kirkkaiden valojen himmaamiseksi, ja myös pitkin hampain luopumaan tavoitteesta kirjoittaa vielä illan päätteeksi blogi. Jaa miksi en ole kirjoittanut blogia valmiiksi? No olen kyllä, mutta kun fiilis täytyy olla julkaistavaa blogia kohtaan juuri oikeanlainen. Jos ei aihe tunnu julkaisuhetkellä oikealta, se jää odottamaan hetkeään, ja vaihdetaan aihetta. Jotain pientä perfektionismiä taas havaittavissa.
Näin siis oikein ylpeänä luistin ihan omasta deadlinestani, ja olen päätökseeni tyytyväinen. Hauskaa lauantaita!
