Kun tämä jakso pamahti näkyviin ruutu plussaan, viestit ystäviltä olivat pääsääntöisesti että “miten Veronica?” “Nythän teillä oli mahdollisuus tiputtaa Kim?” “Mitä ihmettä just tapahtu?”
Kaikki ei aina ole sitä miltä telkkarissa näyttää, ja kulisseissa tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat niin tehtäviin kuin äänestyksiinkin. Etenkään ohjelma nimeltä Selviytyjät, tv:n perusteella et voi millään tehdä samoja ratkaisuja, mitä ne saarella olijat tekevät. Kuviossa on aina niin monta liikkujaa, ja ne eivät aukea muille, kuin peliä pelanneille itselleen. Veronican nimen kirjoittaminen paperiin oli jotain mitä en olisi en pelillisesti enkä henkilökohtaisesti missään tapauksessa halunnut pelin aikana tehdä, koska Veronica oli yksi mahtavimmista tuttavuuksista tällä reissulla parin muun lisäksi. Meillä ei ollut nyt vain vaihtoehtoa, erinäiset tilanteet kirjaimellisesti pakottivat meidät siihen, ja hän myös tiesi sen.
Lotan äänestyksen jälkeen tunnelma oli viileä. Selvittelimme asioita Markon ja Tuulin kanssa, ja tajusimme, että Lotan pudotus olisi ollut estettävissä, jos olisimme kaikki olleet avoimia. Mutta kuten Selviytyjissä aina, yksi asia johtaa toiseen, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä olisi mentävä eteenpäin, vaikka vaikealta se näytti. Buwayasta tulleet olivat saaneet Himbuyanissa ylivoiman, vaikka hommanhan piti mennä yhdistymisen aikaisten laskelmien mukaan aivan toisella tavalla. Nyt Buwayalaisten kanssa oli äänestänyt samoin jo Kim sekä Marko. Miten ihmeessä tässä näin kävi? Oliko ilmassa lopun alkua?
Marko oli epävarma omasta asemastaan, ja suhasi liittojen välillä sinne ja tänne. Osa tästä oli taktiikkaakin, ettei näyttäisi meillä kolmella olevan niin vahva yhteys. Me pysyimme Tuulin kanssa tiiviisti yhdessä, ja se näkyi. Koitimme myös saada Virpiä puhuttua naisten mukaan, mutta hankalaa se oli siltikin, vaikka hän oli lupautunut olemaan äänen velkaa, ja vaikka vielä myöhemmin itse ehdotteli Tuulille hyvien tyyppien liittoa.
Veronica oli rikki Lotan lähdöstä, ja oletti olevansa seuraava lähtijä. Koitimme puhua hänelle alkuun, että kyllä tyttönelikko onnistuessaan vielä voisi tämän homman hoitaa ja lähettää Kimin saarelta kotiin.
Itseä söi jonkin verran se Miskan äänestäminen, etenkin kun sillä ei edes saavutettu mitään. Tämä, vaikka olimmekin eri liitoissa. Avauduinkin tästä Miskalle, ja tietysti toivoin sillä olevan vaikutusta jatkossa.
Palkintotehtävän vuoro. Luvassa olisi jousiammuntaa. Harvoja tehtäviä, joka ei pelottanut tai jännittänyt, vaikkei mulla kauheasti kokemusta ollutkaan, jossakin tilanteessa ampunut kerran pari. Ainoa joka jännitti, oli lämpötila. Lämpötila oli helvetillinen, lämpöä oli lähemmäs 50 astetta, ja me vain seisoskelisimme auringossa muiden ampuessa, ja tehtävä kestäisi kauan. Aivan tuskaa odottaa kuka pyörtyisi ensimmäisenä.
Yllättävää kyllä, päädyin Tuulin kanssa viimeiseksi pelilaudalle. Tuulin kuitenkin voittaessa, toivoin että hän ottaisi Virpin mukaansa kahvihetkestä nauttimaan. Virpiä pitäisi saada vähän voideltua lisää meidän puolelle. Tuuli toimi juurikin näin, ja toki myös siitä syystä, että kaikki me muistimme Virpin puhuneen kahvista koko reissun ajan. Ei myöskään olisi pelillisesti järkeä lähteä kahvittelemaan oman liittolaisensa kanssa, vaan kaikenlainen pakan sekoitus olisi nyt tarpeen.
Tuli seuraava päivä ja koskemattomuuskilpailu. Voi kun Kim ei taas voittaisi, saisimme hänet ulos. Koska Virpin äänestä ei lupauksesta huolimatta ollut vieläkään mitään varmuutta. Walluakin koitin välillä epätoivoisesti lähestyä Kimin äänestyksen merkeissä, mutta joko ne keskustelut tyrehtyivät ensimmäiseen lauseeseen, tai siihen, että Wallu vaihtoi vedessä paikkaa.
Matka tehtäväpaikalle oli haastava. Kun lopulta pääsimme itse mäen päälle, jossa odotti tuo kammottava tukkihumalan sisältävä tehtävä, olin jo aivan loppu. Hauskaa oli, että ennen pelin aloitusta jouduimme odottelemaan kun kuvausryhmä hääsi pois pelin liepeille saapuneita lehmiä. Näitä kun laidunsi siellä ja täällä.
No, takaisin peliin. Tehtävä olisi vielä ylämäessä, ja se vaatisi pyörittämistä, juoksemista, tukkihumalaa, sekä lopuksi taas ironisesti siihen päälle tarkkuutta.
Luovutin mielessäni jo ennen aloittamista, koska tukkihumala ei vaan olisi mun juttu. Nykyään voin pahoin jo pelkässä pihakeinussa, joten siitä voi laskea yhtälön. Mitenkäs sitten ritsa? Ei hajuakaan miten sillä ammutaan, aiempi kokemukseni perustui ampumiseen aiemmassa tehtävässä, jonka hävisimme 10-0. Nyt ei oltaisi ihan mukavuusalueella, taaskaan.
Heti tehtävän alussa päätin muutaman kierroksen jälkeen, että en ole juoksemassa. Rummun ympärillä oleva maa oli kalteva ja epätasainen, ja pelkäsin, että väsyneenä menevät vielä nilkatkin ympäri. Kävelen siis, eipähän mene pää niin sekaisin. Sitten aukesi tekemäni paitaviritys, joten häiriötekijöitä riitti taas, ja mieleni teki luovuttaa koko homma. Muistissa painoivat kuitenkin viime jakson kaksi tehtävää, joissa en vain pystynyt parempaan. Nyt oli pystyttävä. Muut juoksivat raivolla ympyrää ja pääsivät matkaan ripeästi. Minä en.
Viimeisenä ampumapaikalle, ohi meni, ritsa ei pysynyt oikeen hanskassa. Tekniikka ei ollut hallussa. Ja ei muuta kuin taas laukkaamaan rumpua ympäri.
Muut pyörittivät jo kolmatta rumpua auki, kun vihdoin pääsin toistamiseen ampumaan. Meille vannotettiin pelin alussa, että älkää kadottako ammuksia, ne häviävät nurmikon sekaan helposti. kuuliaasti laitoin aina ylimääräiset topin sisälle. Eka ohi. Taas. Pieni tekniikan muutos, josko se auttaisi. Heti osui, mitä ihmettä?? Vielä on yksi liiveissä, ja sekin osui. MITÄH??????
Miten mä voitin tämän?
No, näemmä sillä tarkkuudella. Nopeus ei taaskaan ollut se juttu. Muiden ilmeet, ne olivat aivan priceless. Jengi ei voinut mitenkään käsittää, että kaikista ihmisistä minä olin tehtävän voittaja. Mutta näin vaan kävi. Minä en lähtisi kotiin tänään. Tuuli, Veronica ja Marko olivat liekeissä mun voitosta, muut täysin hämillään. Oli jännää seurata sivusta, menivätkö muiden suunnitelmat nyt voittoni myötä uusiksi.
Sitten alkoikin supina. Se, että itsellä oli koskemattomuus, toi toki rauhallisen tunteen omalta osalta, mutta ei muiden. Muut liittolaiset olivat yhä vaarassa lähteä, ja Kimin kostoretken seuraava kohde olisi Veronica.
Virpin kanssa tehtiin töitä. Muut yrittivät pitää huolen, ettemme saisi tilaisuutta keskustella Virpin kanssa, ja Virpi vältteli tilanteita itsekin. Ei epäilystäkään, että hän ei siltikään puheistaan huolimatta lähtisi kelkkaamme edes yhteen äänestykseen. Nyt saisimme Kimin pois, mutta kas kas, nyt Kim olikin jo Virpinkin mielessä oma liittolainen, enää sekään ei siis ollut vaihtoehto. Jäljelle jäivät Tuuli, Marko ja Veronica, eikä Markon tilanteesta muiden silmissä ollut oikein mitään varmuutta.
Jutut ja nimet lentelivät, ja jossain vaiheessa Veronica tiesi tulleensa tiensä päähän. Me emme pystyisi häntä pelastamaan enää millään, vaikka Tuuli oli minun tietämättäni amulettiakin hänelle tarjonnut. Turpiin tulisi taas, se oli selvä. Merkitystä olisi nyt meidän pelimme kannalta sillä, ketä me äänestäisimme, noin niinkuin jatkon kannalta. Miten tämän tiedossa olevan tilanteen käyttäisi hyväksi?
Sekoittamalla pakkaa, sehän toimii aina. Koska tiesimme tilanteen ja Veronica tiesi myös, päätimme Tuulin kanssa alkaa hämmentää ja kunnolla. Kerroimme Virpille, että tarjouduimme uhraamaan omamme, Veronican, tässä äänestyksessä, jotta Virpi ensi kerralla varmasti äänestäisi meidän kanssamme ulos Kimin. Hullua sinänsä, me siis teimme jo tuplasti töitä sen eteen, että saisimme äänen jonka hän itse oli luvannut. Näin hän ehkä kuitenkin näkisi, kuinka kovasti halusimme hänen kanssaan pelata tulevaisuudessa yhdessä, ja jotta hän pelastuisi, eikä jäisi lopulta vain miesten jalkoihin ja kuvioista ulos. Toki se sopi Virpille oikein hyvin, ainakin siihen asti, että Veronica olisi ulkona. Tietenkin.
Mutta muuta pakkaa äänestyspäätöksemme hämmensi hyvin, etenkin Kim oli äänisaldostaan hyvin ihmeissään. Emme äänestäneetkään häntä, kuten hän automaattisesti oletti ja kuulutti kaikille tapahtuvan. Ei tapahtunut.
Peli alkoi olla jo niin pitkällä, että kaikki mikä tässä vaiheessa peliä
saisi aikaan hämmennystä, olisi plussaa.
