Kyllä, kirjoitin blogin mun hiuksista. Miksi? Koska selvästi tästä asiasta tarvii puhua.
Moni on varmasti huomannut Suomessa tämän uuden hiusten valtakauden, kukin voi nyt hyvin vapaasti olla hiustensa puolesta niin erilainen kuin haluaa, mahdollisuuksia ja tapoja ilmaista itseään hiusten avulla on monia. Kenellä on vihreät, liilat, pinkit, siniset tai moniväriset hiukset? Samaan aikaan myös afrot pidetään paljolti afroina, eikä niitä enää piilotella yhtä lailla kuin ennen minun nuoruudessani tehtiin. Niitä näkyy myös Suomen katukuvassa ja niitä suorastaan ylistetään maailmalla. Tuntuu että yhä useampi haluaisi itselleen afron tai ainakin jonkinlaiset kiharat. Mutta vain ne hiukset, eivät tarinoita ja kamppailuja jotka niihin vahvasti liittyvät.
Kuten Hassan Maikalin biisissä ”Aina ollu tääl” lauletaan;
”Sä haluut paksut hiukset, joita hoitaa harvoin. Sä haluut meidän tyylit, muttet meidän traumoi”.
Täysin totta joka sana. Mun kommenttikentät ja inboxit täyttyy tuon tuosta kommenteista kuten ”seksikäs pörröpää”, “upea kampaus” ja ”ihanat hiukset”, ”wau mikä säkkärä” ”upee tukkatyyli”. Huvitun näistä, koska yleensä esimerkiksi tuo ”upea kampaus” syntyy siitä, kun otan hiuslenkin pois, ja hiukset vain jäävät samaan asentoon. Ei siis tietoakaan laittamisesta tai kampauksesta. “Lola vaihtoi hiustyyliä” tai “Lolan uusi upea look” ovat ilmaisuja, joita et mediassa kuitenkaan kohdallani näe. Afro on edelleen asia jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.
1970 – 1980 luvulla
Ensimmäisinä lapsuusvuosinani olin se söpö ja erikoinen hassuilla leteillä, erilaisilla tupsuilla ja nykeröillä varustettu tumma tyttölapsi. Lapsuudessani ehti olla myös se pelottava väli, jolloin afro oli valtoimenaan, ja muistutin lähinnä Trolli-peikkoa. Lähiömme lähikaupan vieressä oli 80-luvulla pieni kampaamo, josta kävimme kysymässä apuja afron selvitykseen. Epätodennäköistä, mutta eipä ollut muutakaan.
Suomeen kuvat ja tarinat afrohiuksiin ja tummaan väriin liittyen tulivat tuolloin muotilehtien satunnaisten yksittäisten kuvien, televisiossa näytettyjen Olympialaisten, sekä tietysti Bill Cosby Shown kautta. Istuin naama kiinni ruudussa aina kun Bill Cosby Show tuli, ja imin itseeni kaikkia erilaisia kampaustyylejä, eri sävyisiä ruskeita ihoja, ja erinäisiä tummiin ihmisiin liittyviä ominaisuuksia aina huulten väristä kehon rakenteeseen ja mietin kovasti keneen samaistua eniten.
Niinpä, mieti omalle kohdallesi että lapsuudessasi ei ole nettiä, ei ole ulkomaisia tv-kanavia, televisiossa, lehdissä tai ympäristössäsi ei ole juurikaan ihmisiä jotka näyttävät sinulta, tai jolla on samanlaiset hiukset kuin sinulla. Ei mikään ihme, että ei ihan tunne kuuluvansa maailmaan jossa elää.
Koulu ja kokeilut
Ensimmäinen isompi hiuskokeiluni oli ohennus sekä suoristus permanenttiaineilla ja isoilla rullilla. Kaipa se selvittämistä vähän helpotti ja kun hiukset kävi läpi äidin kihartimella, oli lopputulos joskus jopa kiiltävä. Tämä oli han uutta minulle, sillä useimmin kuulemani sanat hiuksistani olivat olleet takkuinen, paksu, karvainen, hankala ja mahdoton. Opin siis vihaamaan hiuksiani niiden aiheuttamien jatkuvien ongelmien kautta.
Hiukset kasvoivat, ja edelleen saadakseen jotain tolkkua niiden hoitoon, ne piti suoristaa kihartimella. Siihen aikaan kun ei ollut myynnissä vielä suoristusrautoja, oli vain yksi suoristus- ja kreppilevyillä varustettu rauta, joka ei edes lämmennyt läheskään tarpeeksi, täysin turha kapistus.
Koulussa koitin jäljitellä samoja tyylejä kuin muilla, kaikista otsatukkavirityksistä erilaisiin foogeihin. Kokonaan en uskaltanut hiuksia vetää taakse, koska olinhan muotilehdistä ja muualta oppinut että pään kuuluu olla tietyn mallinen ja hiukset tiukasti päätä myöden, ja tähän ei paksu, ilmava ja karvainen afrotukka taittunut ilman läpikotaista suoristusta, joihin ei ollut tarjolla välineitä. Monet kouluaamut peilailin profiiliani ja itkin ja kirosin saamaani hiuslaatua joka sai minut näyttämään epänormaalilta.
Peruskouluni yhdeksän vuoden aikana, tuota ekan luokan lyhyttä tukkaa lukuunottamatta, pidin hiuksia auki kokonaista kaksi kertaa, nämäkin vasta ylä-asteella. Aihe oli arka, ja stressi erilaisesta hiuskuontalosta ja hoitokeinojen puuttumisesta oli jokapäiväinen. Kun muiden hiukset hulmusivat tuulessa, tuulen loppuessa ne laskeutuivat. Minun jäivät ylös. Papiljootit päässä nukuttujen öiden jälkeen ilo onnistuneesta sileästä oikein kaartuvasta otsatukasta kesti ensimmäset pari tuntia, aina kunnes ilmankosteus suureni ja afro kaivautui taas esiin. Silloin saatoin pahimmillaan lähteä pois koulusta.
Kilpatanssimaailma toi hiukan helpotuksia aiheeseen, siellä kun oli normaalia käyttää lisäkkeitä kampauksia tehdessä. Joitakin hyviä aineita ja toimintatapoja löytyi, ja opin siihen, että itse asiassa hiukseni toimivat moneenkin kampaukseen, kunhan niitä vain oppi käsittelemään oikeilla aineilla ja tarpeeksi kuumilla raudoilla, joita tosin ei meinannut löytyä edelleenkään. Sileän kiiltävän pinnan pystyi huijaamaan kiiltolakoilla ja -suihkeilla. Yksiin isompiin kisoihin kävinkin sitten ystävälläni kokeilussa, ja kirjaimellisesti silitimme silitysraudalla hiukseni piikkisuoriksi. Lopputulos oli upea, mutta kokeilu ei toistunut. Näin kuitenkin jo, mihin minulla olisi hiusteni puolesta mahdollisuus.
Nuoruudessa mulla oli ystävä joka halusi aina tunkea sormen tai kynän nutturani sisään, koska afro toimi niin ihmeellisesti. Hiuksiani on haluttu kokeilla aina, edelleen halutaan. Vitsiä on väännetty siitä, kuinka vielä päiviä pesun jälkeen saattoi päästä löytyä edellisviikonlopun kilpailukampauksesta jääneitä hiuspinnejä. Linnunpesäksikin on kutsuttu, eli jos joku esine oli kateissa, Lolan hiuksista se varmaan löytyisi..
Yläasteella myos eräs luokkatoveri jemmasi hiuksiani lompakkonsa muovitaskuun ja näytti välitunnilla niitä poikaystävälleen. Tämä tietysti luuli niitä erään intiimialueen karvoiksi. Ei se imartelevin hetki taaskaan.
Hiukset ovat naisen kruunu
90-luku toi mukanaan toistuvat kampaamokäynnit ennen muotinäytöksiä. En unohda kertaa, jolloin menin toimiston käyttämään kampaamoon ensimmäistä kertaa. Sanoin kampaajalle heti, älä pese, älä käytä fööniä, mutta kampaaja tiesi taas minua paremmin. Hän teki saman kuin kaikille muillekin malleille, pesi ja kuivasi ja katastrofi oli valmis. Eihän tätä venyvää vielä entisestään pörhennettyä pehkoa saanut asettumaan niin kuin tytöillä joilla oli pitkät suorat hiukset. Saapuessani ulos kampaamosta varsinaisella leijonanharjalla huudahti malliemo minut nähdessään ”Se tukka kiinni ja äkkiä!” Jälleen itsetuntoa kohottavia hetkiä omalla tukkataipaleella.
Sen jälkeen ei hiuksiani pesty, eikä niille tehty juuri mitään muutakaan. Useimmiten minulle ei edes enää ollut kampaajalle aikaa, vaan ”Lola laittaa itse”. Jos kuitenkin käynti oli, oli se tyyliä nopeasti tiukasti tukka kiinni, piiloon ja pois tieltä, ja seuraava. Joskus turvauduttiin myös lisäkkeisiin, joskus peruukkiin.
Malli- ja missikilpailumaailmaan astuessani stressi hiuksista oli edelleen läsnä. Salaa toivoin, että vastaan tulisi joku joka osaa käsitellä niin tummaa ihoa kuin afrohiuksiakin, mutta ei.
Miss Turku-kisoissa hiukseni päädyttiin pitämään auki. En muista, oliko syy juuri silloin se, kun sanoin ääneen, että minäkin haluaisin edes kerran rullat ja hiukseni auki, eikä aina vain kiinni. Seuraavaksi vuorossa olivat Suomen Neito-kilpailut. Tällöin minua oli kannustettu jo pitkään vetämään kaikki hiukset pitkin päätä tiukalle alanutturalle. Julkisuudessa minut minut rinnastettiin välittömästi laulaja Sadeen.
Miss Suomi-kisoihin piti saada lisää pituutta ainakin illuusiona, joten nuttura siirrettiin ylös. Mukana oli monia pidempiä tyttöä, joten en saisi erottua joukosta lyhyempänä kuin he. Järjetöntä sinänsä, aivan kuin en muuten jo erottuisi valkoisesta rivistä. Nutturani kasvoi kiertueella kampaajan toimesta koko kisan ajan, ollen lopulta finaalissa isompi kuin pääni.
Missikisojen isoin murheeni oli, etten voisi pitää hiuksia auki. Eihän sellainen voi voittaa, jonka hiuksista ei tiedetä mitään. Samaan aikaan kun muut murehtivat reisieni kokoa, ja ihonväriäni, murehdin minä hiuksiani.
Myöhemmin terminäkin käytetty ”Lola Odusoga-nuttura” ei syntynyt tietoisesti. Se oli ainoa mitä minulle osattiin ja haluttiin kampaajien puolesta tehdä. Myös muut finalistit alkoivat haluta kisan aikana samaa nutturaa. Kisa oli kovaa, ja joku ehkä ajatteli ylivoimaisuuteni johtuvan tarkkaan suunnitellusta kampauksestani. Totuus vain oli hiukan surullisempi; samaan aikaan olisin itse halunnut hulmuavan pitkän tukan, mutta sellaista en koskaan saanut. Seuraavan vuoden finalisteja esiteltäessä Karita Tuomolalla oli myös ylänuttura, joka nimettiin jossakin mediassa ”Lola Odusoga-nutturaksi”.
Worst year of my hair- hiusteni pahin vuosi
Se oli missivuosi, heittämällä. Kaikki tiivistyy missivuoden lopussa otettuun Annan kansikuvaan, jossa ulkokuvauksissa niskassani heilui tuulessa enää muutama suoristettu hius, ja päältä olivat lähes kaikki palaneet poikki.
Missivuonna ehdotuksia tuli ovista ja ikkunoista. Suorista sillä, ja suorista tällä, jenkeistä saisit sitä ja tätä. Mikset leikkaisi lyhyeksi, kuten Amira tai Miimi? Heille nämä aineet toimivat niin ja niin hyvin. Kokeile tätä! Saanko minä kokeilla tätä? Ehdotuksissa ja ohjeissa tiivistyivät “leikkaa lyhyeksi ja suorista”. Ei puhettakaan että joku olisi ollut innoissaan että wau, kiharat, jes afro, onpa upea! Katsotaanpa miten tämä toimii!
Kuvauksia ja keikkoja oli missivuonna lähes päivittäin, usein monia saman päivän aikana. Hiuksiani ei oltu koskaan käsitelty niin paljoa kuin tuon vuoden aikana. Kuumia rautoja, tupeerauksia, lakkoja, muotoiluaineita, fööniä ja lämpörullaa päivittäin ja monesti. Edelleenkään en ymmärrä miksi joku on kokenut että kuohkeaa ja tuuheaa afroa pitää vielä tupeerata, mutta aina haluttiin kokeilla ja yrittää kaikenlaista. Tähän kun lisätään muutama eri suoristuskokeilu eri tuotteilla, ja hiuslaatu joka on kulmikas ja hauras ja katkeaa liian kovasta käsittelystä, eikä siksi ole kasvanut koskaan kovinkaan pitkäksi, niin lopputulos ei voi olla hyvä.
Missivuoden lopputuloksena koko päälaeltani olivat hiukset käytännössä palaneet poikki, ja jäljellä oli sänki ja muutamia haivenia, jotka epätoivoisesti liimasin päivittäin lakalla päälaen peitteeksi ja värjäsin mustalla luomivärillä vähänkin paljaammaksi jäävät paikat piiloon. Oma pelastajani oli siis aikojen saatossa musta hiusväri jota suosin, sekä afron kulmikas ja ilmava rakenne, joka peittää tarvittaessa paljon asioita. Myös oma näppäryyteni, kiitos kilpatanssimaailmassa opittujen kauneusniksien, oli iso apu.
Uusille ja vanhoille kampaajille oli aikamoinen järkytys seuraavan pari vuoden aikana, kun heille kuvauksissa valkeni hiusteni todellinen tilanne. Mutta minun oli senkin tilanteen kanssa elettävä. Fake it till you make it!
Hiusmatkani käännekohta ja pelastus
Pelastajaksi missivuoden katastrofien jälkeen löytyi kampaamo Shaggy Head. Kyseinen kampaamo oli ensimmäisiä joka toi pidennyksiä Suomeen, ja omistaja Päivi otti innolla ja ilolla haasteeni ja ongelmani vastaan. Hän olikin tätä suhtautumislaatua täysin ensimmäisiä, ei pelännyt, vaan halusi auttaa ja parantaa.
Ensin aloitettiin sineteillä, joka myöhemmin vaihdettiin parempaan tapaan eli ompelutekniikkaan. Ompelutekniikalla laitetut pidennykset/tuuhennukset mahdollistivat sen, että omat hiukset saivat vain kasvaa ja parantua alla täysin rauhassa, olla kuukausia täysin käsittelemättä ja lähes kaikki tekeminen kohdistui lisähiuksiin.
Tällä keinolla sain tilanteeni parannettua ja omat hiukseni kasvamaan ja voimaan vuosien saatossa erittäin hyvin. Vuonna 2000 olin jo niin rohkea, että uskalsin jättää pidennykset kokonaan pois ja tutustua omaan uuteen afrooni. Muutaman vuoden aikana kokeilin jopa pitää ihan niitä omia hiuksiani auki, kokeilin raitoja, jopa punaistakin väriä ja permistäkin, jotta kiharani olisi helpommin kasassa pysyvää kiharaa.
Minusta saatiin täysin uudenlaisia kuvia, vierasta, villiä, aitoa, ei raameihin mahtuvaa afroa. Samalla uudet kuvat toimivat käsi kädessä muun median luoman ”villimmän ja vieraamman” Lolan kanssa. Palasin kuitenkin vielä useiksi vuosiksi pidennysten ja Shaggy Headin maailmaan jatkamaan hiusprojektiani.
Ongelmia, kokeiluja ja tehtyjä helpotuksia
Aikakaudesta riippumatta, olipa pidennykset tai ei, vuosikaudet toimin työssäni kuvauksiin mennessä niin, että olin jo suoristanut omia hiuksiani kotona valmiiksi. En siis tullut puhtaalla kuivalla tukalla, niinkuin ohjeistus kuului. Ja oli aina ilmeisen hyvä etten tullut. Useampi kampaaja oli silti ongelmissa, kun oma hius ja pidennys olivat selvästi eri laatua. Ongelma oli myös vaikkei pidennyksiä olisi ollutkaan. Saatikka sitten ne kerrat kun menin paikalle ohjeen mukaan todellakin puhtaalla juuri pesusta kuivuneella suoristamattomalla afrolla.
Koskaan en unohda Iltapäivälehden look alike-kuvausta, jossa minusta piti tehdä Suomen Naomi Campbell. Meikkaajalla oli saapuessani kädessään Naomin kuva, jossa Naomilla oli päässään pitkä musta suora tukka. Vasta myöhemmin Suomeenkin asti kantautui tieto siitä, kuinka paljon hänellä käytettiin peruukkeja. Meikkaajalla ei ollut mukanaan edes suoristusrautaa vastaavan identtisen lookin luomiseksi, hänellä kun oli jostakin näkemästään kuvasta mielikuva, että minulla nyt on samanlainen tukka tuosta vain valmiina. Ei ollut. Onneksi itselläni oli rautoja autossa, niillä sitten toimittiin.
Vuosien varrelle on myös osunut ihania poikkeuksia, kuvauksia joihin hiukseni on haluttu auki ja aidosti kiharalle. Yksi oli Kalevalan Aurinkoleijona-korun mainos. Myös Mäkitorpan 70-lukua henkivät mainokset toteutettiin afrolla, jossa tosin oli käytössä peruukki, ei oma afro, mutta silti merkitys oli iso.
Päivä jolloin hiukset pestään…
Hiusten pesu on ollut oma shownsa aina. Kylppäri oli aina varattu pidemmäksi aikaa ja eri aikakausista riippuen selvityksiin on mennyt milloin enemmän ja milloin vieläkin enemmän aikaa. Pesujen jälkeen sitä minun omaa aitoa kiharaa ei oikeastaan lapsuudessa vielä annettu edes muodostua, koska ei ollut aineita joilla sen katastrofin sitten selvittäisi, jos tilanne ns eskaloituisi. Oli helpointa laittaa hiukset pesun jälkeen pieniin osiin kiinni, jotta ne pysyivät varmuudella selvänä pidempään. Samana päivänä ei voinut enää mennä mihinkään, koska hiusten piti saada olla tässä tietyssä kuivumistilassa mahdollisimman pitkään.
Nykyään homma on paljon helpompi. Olen aina pessyt hiukseni harvoin, kerran viikossa, tai kerran kahdessa viikossa. Afro on kuiva, ja koska se kasvaa ylöspäin, se ei makaa pitkin päätä ja täten rasvoitu. Ei ole siis tarvetta tiheämpiin pesukertoihin, ja tätä ei moni pysty ymmärtämään. Poikkeuksen tietysti tekevät kuvauksissa käytetyt isot määrät erinäisiä aineita, ja poikkeuksellisen runsas hikoilu, silloin täytyy joskus pestä hieman useammin. Edes työkseni liikuntaa ohjatessani en koskaan pessyt hiuksia yleisellä paikalla, enkä jumppien jälkeen. Täysin mahdoton ajatus, eikä edes usein tarpeellinen.
Tyylit ja tavat
Kun suora tukka toimii laittamiseen parhaiten juuri pestynä ja puhtaana, ei afrolla ole niin. Afrolla monta elämänvaihetta pesukertojen välissä ja jokainen vaihe on täysin omansa. Yhtä lailla omansa on jokainen afro. En ole törmännyt vielä aivan vastaavaan afroon kuin omani, jokainen tuntuu erilaiselta, ja jokaiseen tehoavat omat tavat ja tuotteet. Toki yhtälöön vaikuttaa myös ihmisen oma elämä ja elinympäristö, maailma ja mieltymykset. Ollessani kuukauden selviytyjissä meriveden ja auringon armoilla pesemättä hiuksiani, voivat omat hiukseni reissun jäljiltä erittäin hyvin.
Muutama usein kuultu kysymys kohdatessa ja viestiboxissa:
Miten saat hiuksesi noin? Miten hoidat hiuksiasi? Kertoisitko hoitovinkkejä? Miksi et laita lettejä? Miksi et leikkaa lyhyeksi? Miksi et laita rastoja? Miksi et vaalenna kuten Beyonce?
Vastakysymyksiä:
Miksi pitäisi? Siksikö, että oletettavasti mustien ihmisten ”helpoin” tapa hoitaa hiuksiaan on rastat, letit, lyhyt tukka tai peruukit? Miksi hiusten pitää aina olla suorat? Miksi afro pitäisi vaalentaa ja kopioida vaikkapa Beyoncen lookkia? Miksi afro on aina vain ongelma?
Muistan kun Miss Universumeissa tunsin aikanaan olevani kuin kotonani, koska ihmiset ympärilläni näyttivät minulta. Aivan varmasti vaikutti myös itseeni ja menestykseeni, että sain vihdoin olla avoimesti oma itseni ja kuuluin joukkoon. Samalla voi vihdoin tuoda itsestäni esiin muitakin asioita, jotka kotimaassa tuntuivat aina katoavan värin, reisien ja omituisten hiusten taakse. Elämäni ehdottomasti vapauttavimpia kokemuksia. Siellä oli samanlaisia hiuslaatuja ja muillakin erinäisiä lisäkevirityksiä. Muistan ihmetelleeni jonkun toisen kilpailijan kanssa hiussponsorin voittajavalinnan aikana, onkohan koskaan afrohiuksinen voittanut tämän sponsorin suosikki-titteliä?
Joku on kysynyt, minkälaista sun kiharasi oli silloin nuorena? Onko se muuttunut? Mikset jo silloin pitänyt niitä noin auki, miten pidät nyt? Tähän on helppo vastaus: Koska ei ollut esimerkkejä, esikuvia, keinoja, tapoja, tietoa, taitoa eikä osaajia. Afro ei ollut silloin todellakaan trendikäs, mitä se tuntuu nyt hieman olevan. Niitä ei näkynyt missään.
Yleinen ymmärrys on aina ollut, että hiukseni ovat haitta, hankaluus ja rasite. Afrosta piti aina yrittää päästä eroon ja hiuksista tehdä mahdollisimman suorat ja suomalaiset, jotta niitä osattaisiin käsitellä. Ja tietysti ne piti pitää kiinni joka päivä, sillä olivathan ne nyt aivan hassun näköiset verrattuna muihin ihmisiin ympärillä. Itselleni riitti että oli jo iholtaan erilainen, ei sitä kaivannut sitä, että hiukset vielä tuplaisivat tuon huomion.
Tässä ja nyt
Kaikki hiusteni kokeilijat yllättyvät jatkuvasti niiden pehmeydestä, ja inboxit täyttyvät tuskaisten äitien kysyessä hoitoapuja lastensa hiuksiin. Minä en osaa auttaa, koska jokainen afro on erilainen. Minä olen kulkenut tässäkin aivan eri polun kuin muut, ja voin vain kertoa omista kokemuksistani siltä matkalta. En tänä päivänä tiedä missä Suomessa osataan tehdä afroille ja mitä, koska olen oppinut aikojen saatossa aina selviytymään tälläkin osa-alueella yksin ja itse. En enää tässä iässä ole ollut kiinnostunut opettelemaan asioita jonkun toisen reittiä ikään kuin uudelleen, koska minun hiusmatkani on ollut jo pitkä ja täynnä selviytymistä. En ole halukas yhteenkään uuteen kokeiluun muiden kuin itseni toimesta.
En ole käynyt kampaajalla vuosikausiin, koska ei ole mitään mitä sieltä olisin tarvinnut. Yhteistyöehdotuksia satelee ulkomaisilta hiustuotebrändeiltä, mutta en ole tarttunut yhteenkään, koska en aio tehdä yhtäkään hiustutoriaalia tai hiustuotekokeilua. Olen aina ollut innokas ja taitava käyttämään erinäisiä lisäkkeitä kampauksissani, eikä moni tänä päivänäkään aina tiedä mikä oli omaa hiusta ja mikä ei. Tämä afro toimii kuin muovailuvaha, sinne saa joukkoon ihan mitä vaan, ja se yleensä pysyy ja toimii. Kampaajan unelma, mutta näin ei ole ollut aina.
Nykyään olen täysin sinut oman afroni kanssa, ja nautin siitä ja niistä monista mahdollisuuksista joihin se taipuu. Nautin edelleen kikkailla erilaisilla lookeilla ja lisäkkeillä silloin tällöin, mutta pääosin oma afroni saa nykyään vain olla, levätä ja voida hyvin. Pidennyksiä minulla ei ole ollut enää reippaasti yli 10 vuoteen, ei myöskään hiusväriä. Olen hyväksynyt niin luonnollisen aikanaan hirveänä läpikuultavana ja kirjavana pitämäni värin, niin hiuslaadun kuin sen toimintatavankin, ja tutustunut omaan afrooni aivan uudelleen. Meillä on siis tällä hetkellä kaikki hyvin, ja vaikka yhteistä matkaa on takana jo 44 vuotta, tuntuu että se on vasta alkanut.
Afron elämää ymmärtää vain sellaisen kanssa päivittäin tekemisissä oleva. Itseltänikin vei vuosikymmeniä oppia pitämään siitä ja arvostamaan sitä. Toivottavasti sinulla se on vienyt huomattavasti vähemmän aikaa.
Tämä oli minun hiusteni tarina.
