Olen kurvikas malli, ota tai jätä, mutta älä yritä muuttaa minua!

Moi, olen Lola, ja olen yhdeltä ammatiltani malli. Olen kouluttautunut kyseiselle alalle ennen teini-ikää, ja toteuttanut ammattiani nyt 30 vuotta.

Olen ollut parissakin mallitoimistossa, esiintynyt vuoden tärkeimmissä näytöksissä sekä tehnyt työtä merkittäville suunnittelijoille ja yrityksille. Voin siis sanoa olevani malli, koska olen tienannut sillä elantoa useina vuosina, enkö vain? Moni on kuitenkin sitä mieltä, että en voi. Miksi? Koska en ole  “mallikokoinen”.

Kuva vuodelta 1989, kun voitin ensimmäisen mallikilpailuni, joka järjestettiin mallikurssin päätteeksi. Olin tuolloin 12-vuotias.
Ensimmäinen mallikuvaukseni mainoskatalogiin 12-vuotiaana. Kuva: Bo Stranden

Lapsimalli, teinimalli, aikuismalli

Tein ensimmäisen muotinäytökseni vuonna 1984. Kävelin lavalla vaaleanpunaisissa toppahaalareissa pidellen aikuisia kädestä. Sisääntulossamme soi Laura Braniganin “Self control”. Mallikurssille menin 11-vuotiaana ja voitin ensimmäisen kilpailuni ollessani 12. Siitä asti olen työskennellyt mallina näytöksissä ja kuvauksissa.

Niin sanottuna rivimallina työskentelin vuoteen 1995 asti, sen jälkeen työskentely muuttui erilaiseksi. Tuolloin aloin saamaan nimeä, ja sain sitä liikaa ollakseni yksi malli rivissä. Minut tunnettiin, erotuin joukosta muullakin kuin vartalolla, värillä ja kasvoilla, minä kiinnostin enemmän kuin vaate. Se ei ollut mallin ammatissa hyvä.

Suomessa ei ollut toivottua, että malli uraansa luodessaan varsinaisesti puhuu muissa yhteyksissä kuin mainoksissa. Nytkään ammattimallit eivät juuri anna haastatteluja, esiinny tv-ohjelmissa tai ole näyttävästi esillä muissa yhteyksissä. Malli on malli, muokkautuu asiakkaan toiveisiin ja sulautuu muiden mallien sekaan niin, että huomio kiinnittyy vaatteisiin, ei persoonaan. Kun asetelma muuttuu, ei rivimalliksi ole paluuta. Silloin mennään persoona edellä ja se on erilaista työtä se. Näin kävi missikisojen myötä minullekin.

Seppälän mallistonlanseerauksessa aikana, jolloin suomalaiset suunnittelijat alkoivat tehdä Seppälälle nimikkomallistoja.

Missi ja malli, kaksi eri asiaa

Tunnettuus loi mallin uralleni haasteita, koska tuotteen sijaan huomio kiinnittyi minuun. Tuotteesta saattoi tulla sivuseikka, joka ei jäänyt mieleen. Mallintyö vaikeutui, kun ei ollut enää nimetön henkari, vaan ihmisillä alkoi olla minusta mielipide. Myös asiakas joutui miettimään, halusivatko he yhdistää brändinsä minuun.

Monet mallitoimistot toivovat, että mallit ovat tunnettuja vain mallinurastaan. On hienompaa lukea suomalaisen huippumallin menestyksestä maailmalla kuin tv-esiintymisistä ja suhdekuvioista. Kun on päässyt huipulle, voi esiintyä valikoiduissa yhteyksissä.

Missiä ja mallia ei Suomessa saanut 90-luvulla sekottaa. Malli oli malli, ja jos missi nimitti itseään malliksi, sai hän huomata ettei se arvonimi hänelle kuulunut. Mallin titteli piti ansaita työllä oikeiden toimistojen ja yritysten kanssa. Siihen ei missititteli oikeuttanut, vaikka misseys toikin mukanaan näytöksiä ja kuvauksia. Miss Universumeissa ammattini oli malli. Itsestäni se tuntui valheelliselta, sillä en ollut mikään huippumalli, vaikka maan ykkösnäytöksissä esiinnyinkin.

Sibbes-vaateyrityksen kanssa olen tehnyt yhteistyötä yli kymmenen vuotta.

Oman elämänsä supermalli

Nykyään käsite “malli” on muuttunut. Kuka tahansa voi päättää olevansa malli otettuaan pari selfietä someyhteistyönä.

Tämä on tehnyt mallitoimistojenkin työstä erilaista. Ennen ymmärrettiin, että päästäkseen ammattimalliksi piti käydä kurssi tai olla ainutlaatuinen luonnonlahjakkuus. Silti töiden haaliminen vaati töitä myös mallilta itseltään, mitään ei tullut tarjottimella.

Nykyään törmään ihmisiin, jotka haluavat toimiston listoille ilman kokemusta ja osaamista. Kriteerit eivät täyty, eikä joidenkin toimistojen tarjoamista kursseista ja kuvista haluta maksaa. Vaivaa ei haluta nähdä, mutta seuraavaksi supermalliksi pitää tulla yhdessä yössä. Jos omasta mielestä vaatteet näyttävät hyviltä päällä ja äitikin kannustaa, se ei vielä riitä ammattiin. Eikä riitä sekään, että on laiha, nätti tai pitkä tai osaa ottaa someen selfieitä.

Kuva ruotsalaismerkki House Of Lolan muotinäytöksestä.
Kainon mallina olen toiminut parin vuoden ajan.

Erilaiset vartalot

Vartalomallini on pysynyt aina samana, oli painoa enemmän tai vähemmän. Tiimalasimainen muoto ja mittasuhteet ovat pysyneet, vaikka koko onkin vaihdellut vuosikymmenten saatossa. Rakkaalle vartalolleni, mallin työkalulle, on tapahtunut paljon asioita ja muutoksia omasta tahdosta ja tekemisestä johtuen, ja seurauksena muistakin asioista. Ne syyt, tarinat, yksityiskohdat, koettelemukset, ilot ja muutokset ovat yksityisasioita, enkä ole velvoitettu niitä avaamaan. 

En koskaan ihannoinut elämää, joka pyörii ruuan punnitsemisen, kaloreiden laskemisen, vaatekoon ja painon vahtimisen ympärillä. Tähän en suostunut edes ollessani 18-vuotias ja torppasin muiden haihattelut kansainvälisen mallin urastani. Missiksi vaadituissa mitoissa pysyminenkin oli kaikkea muuta kuin stressitöntä, ei sellaista elämää minulle, kiitos. Jotkut ovat siihenkin luotuja, minä en.

Nuorenakaan en ollut unelmakokoinen malli. Reiteni eivät mahtuneet mallikoon housuihin, vaikka muuten mahduin. Minulle puettiin usein hame, jolloin vältyttiin reisiongelmalta. Olin jo nuorena kurvikas, enkä tarkoita rintoja. Notkoselkä, huomiotaherättävä vyötäron ja lantion suhde, lyhyt ylävartalo, pitkät raajat, lihaksikkuus ja kilpatanssiharrastus, ja siihen kun lisättiin vielä afrikkalaistyyppisen “jyrkkä” pakaran muoto, niin ongelmia riitti.

Nämä yhdessä eivät toimineet monenkaan suomalaisen yrityksen vaatteissa, eivätkä asuissa, joita suomalaisille muualta tuotiin. Toisinaan olisi toivonut roikkuvampaa takapuolta ja poikamaisempaa vartaloa, jottei asujen sopivuudesta olisi aina tehty numeroa.

Some mahdollistaa yhteistyökuviot joissa voi itse päättää minkälaisia kuvia ottaa.

 

Uimapukuja ja alusvaatteita

Ainoa merkki, johon sovin täydellisesti, oli Triumph. Heidän alusvaate- ja uimapukumallina vierähtikin useita vuosia. Oli muotimessujen näyttäviä yleisönäytöksiä ja sisäänostajille mallailua konferenssitilassa heidän hypistellessään päälläni olevien alusvaatteiden materiaaleja.

Näytöksiä en enää tee kuin harvoille ja valituille yrityksille. Niihin pyydetään, mutten koe ihanteelliseksi esiintyä missä vain vaatteissa ja antaa mahdollisuutta epäedullisiin kuvakulmiin ja taltiointeihin, joita levitetään pitkin nettiä. Ja sitten se toinen; jatkuva vertailu muihin. Kuvauksia teen, mutta valikoidusti ja some mahdollistaa yhteistyökuviot, joissa voi itse päättää minkälaisia kuvia tekee.

Kuppikoko? Mitä painat?

Silloin tällöin joku henkilö kysyy painoani, mittojani, kuppikokoani sekä tietoja ravinnostani ja liikunnastani. Nämä ovat kaikki olleet aina yksityisasioita, paitsi mallina mitat kuppikokoineen olivat olennaiset, ja missikisoissa myös paino. Se oli silloin. Olen katsonut oikeudekseni olla kertomatta niitä ja mitä teen ja mitä en tee. Mikään ei velvoita minua jakamaan näitä tietoja, vaan salaisuuksia ja yksityisyyttä saa olla. Luonnollisesti ne kiinnostavat sitäkin enemmän.

Olen kertonut lukemattomille naisille kuppikokoni ja mainos- tai muissa julkaisuissani käyttämieni asujen koot, se on normaalia. Samaan aikaan kieltäydyn kertomasta kuppikokoa miehille, koska se ei ole normaalia. 

Malli, plusmalli, xl-malli…

Aina määritellessäni itseni malliksi tarkoitan ammatillista osaamista, en kokoa. Mediassa minut on koitettu määritellä viime vuosina ”plusmalliksi” tai ”xl-malliksi”. Molemmat määritelmät kertovat oletetusta painosta ja vaatekoosta Suomen mittakaavassa, ja ne poikkeavat siitä, mitä plusmallilla maailmalla tarkoitetaan.

En ole suostunut kategorisoimaan, mitä olen. Olen minä. Kukaan ei valitse minua rivistä mittojeni takia, vaan valintaperuste on minä, persoonani ja mitä edustan. Uskallan siis olettaa, että valitessaan minut, on tietoinen, etten ole kokoa 36-38.

Kuitenkin törmään jatkuvasti siihen, että kanssani halutaan tehdä yhteistyötä, muttei ole hajuakaan, minkä kokoisia vaatteita käytän. Monille on ollut epäselvää ja välillä myös yhdentekevää, mikä kokoni on ja minkälainen vaate kropalleni istuu. Olen kuin olenkin siis onnistunut salaamaan vartalostani jotakin, vaikka useimmat kuvittelevat tietävänsä siitä lehtien ja tv-ohjelmien perusteella kaiken.

Alkuviikosta taistelin uimapukufirman kanssa. Heidän kokonsa loppuvat ennen minun toivekokoani. Vastaus asiaan oli “uskomme, että mahdut niihin”. Niin eräs stylistikin toi aina kuvauksiin itsepäisesti liian pieniä kokoja, koska uskoi että mahdun. Voi tulla uutisena: Se ei ole uskon asia!

Tässä kuvassa poseerasin ainoassa asussa, jotka erään stylistin tuomista vaatteista minulle jotenkin mahtuivat.

Anttilan ja Halosen katalogikuvauksia tein vuosia. Joskus lasten jälkeen olin suosittu “normaalikokoinen” malli, mutta kun painoni putosi muutamia kiloja, olinkin liian pieni esitettäviin vaatteisiin, jotka olivat malliston pluskokoa. Eli olen myös ollut liian pieni ja liian lyhyt.

Kurvikas malli

Taisteltuani tämän erään uimapukufirman kanssa päätin antaa paremmin suuntaa siitä, mitä olen. Edelleenkin, jos et ole varma koostani, kerron sen kyllä, jos kyseessä on työasia tai vaate, jota mainostan. Spekulointia rakastavalle kansalle ilouutinen, kaikkea vartalossani voi spekuloida hamaan tappiin asti, sillä faktoja en aio siitä jakaa, mutta kuvia sitäkin enemmän.

Olen siis malli, muodokas ja kurvikas malli. Model with curves, ota tai jätä, mutta älä yritä tehdä minusta jotain, mitä en ole.

Hyvää viikonloppua!

2 Responses

  1. Lola on uskomattoman viehättävä ja viehkeä. Sekä myös oikeasti ihana ja paksu nuorekas iho on hällä. Se ei ole yhtään kulahtanut ja veikkaan, ettei se koskaan kulahdakaan. Harvoin 43-vuotiaalla on tuollainen hipiä! Wow!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *