Lomalle lähtö on aina ihanaa. Myös jonkun kauempana asuvan ystävän tai tuttavan tapaaminen on ihanaa. Niin on myös roadtrip. Mä päätin yhdistää nämä kolme asiaa, sekä tietysti pikkasen myös näitä töitä, koska freelancereillä se nyt vaan vähän on niin.
Moni lähempää ja kauempaa mun matkaa seurannut jo tietää, että mä rakastan roadtrippejä. Sen lisäksi rakastan muutoinkin autolla ajamista, ja onnekseni työssäni teen sitä todella paljon. Mun unelmista ja to do-listalta löytyy vielä niin monta erilaista roadtrippiä, että ehkä ne eivät ihan kaikki mahdu tähän yhteen elämään.
Jenkkilässä en ollut vielä roadtrippiä tehnyt, vaikka eri osavaltioissa olenkin suhaillut. Nytkään se ei olisi tämän loman pääasia, vaan pieni osa, ja tapa toteuttaa eräs osio matkasta.
Vuonna 2011 oli Miss Suomen juhlavuosi, ja meidät monet ex-missit oli kutsuttu finaaliin paikan päälle erinäisiin rooleihin. Tuolloin valittiin uudeksi Miss Suomeksi Pia Pakarinen.
Universumeiden aikaan seurasin hänen menestyskulkuaan kisoissa, ja harmittelin, ettei hän ulkomaiden hehkutuksesta huolimatta sittenkään ollut top 10:ssä. Jonkin ajan päästä tästä tuli shokkina koko kansalle historian ensimmäinen kruununluovutus. Asia jollaista kukaan ei ollut tehnyt koskaan ennen. Muistan että luin jokaisen löytämäni sanan organisaation ja Pian kädenväännöstä, ja mietin että aikamoista. Niin kiinnostunut olin tästä tapauksesta ja ilmiöstä, kuka oli tämä Pia, jolla oli rohkeutta moiseen ennenkuulumattomaan tekoon?
Seurasin mielenkiinnolla, kuinka hän lähti Jenkkeihin, ja eniten sitä, miten Suomen kansa ja media siihen suhtautuivat silloin, ja miten ovat suhtautuneet vuosien aikana.
Tuli talvi 2017 ja kuvattiin Kaunis Elämä-sarjaa. Olin mielissäni, kun myös Pia Lamberg olisi mukana, koska hänen tarinansa on täysin poikkeava. Muistan ihmetelleeni suuresti, että meillä klikkasi heti. En ollut odottanut sitä yhtään. Päätin jo kuvausten aikaan, kun kutsua Los Angelesiin pukkasi, että todellakin. Menen moikkaamaan joskus, heti kun matka siihen suuntaan olisi taas ajankohtainen. Viime vuonna ei lomailuille jäänyt aikaa, joten reissu venyi tähän kevääseen.
Olin saapunut pääkohteeseeni Las Vegasiin, viipynyt siellä jo jonkin aikaa, kun tuli aika vuokrata auto mun pienelle pikaiselle yhden hengen roadtripille.
Ensimmäisenä ajopäivänä lähinnä lämmittelin ja tutustuin uuteen ajopeliini, sekä suunnistustaitoihini, koska minähän en käytä roadtripeillä navigaattoria, vaan aina oikeeta karttaa. Olen niin oldschool monissa asioissa, ja siitä saan usein kuulla. Mutta se on mun tapa.
Kävin päivän aikana kiertelemässä muutamat hienot nähtävyydet, ja karautin hyvän matkaa Arizonan puolelle. Piti taistella itsensä kanssa, ettei lähtenyt ajelemaan aina seuraavaan osavaltioon New Mexicoon saakka, koska uusi osavaltio omalla listalla kelpasi ja kiinnosti aina.
No, palasin kuitenkin Nevadaan, kiitin autoani ensimmäisestä päivästä, ja ikävöin omaa autoani. Sen kanssa olisi mukavampaa.Päivän ehdotonta antia olivat erinäiset hienot maisemat, sekä kilpikonnavaroitusmerkki, ja hetki kun vältin täpärästi ajamasta yhden sellaisen yli.
Tuli Las Vegasin hekumallinen lauantai-ilta ja yö. Muu Vegas teki töitä tai juhli, minä painuin unten maille. Herätyskello herätti 4.45, koska tavoite oli olla liikkeellä viimeistään 5.30. Aurinko nousisi kuudelta, ehtisin hyvin aavikolle näkemään auringonnousun. Lähdettyäni matkaan sain varoa jonkun aikaa yön rattijuoppoja, niitä tuntui olevan taas liikkeellä enemmänkin. Kellon lähestyessä kuutta, ihmettelin miten ei ollut sen valoisampaa. Aina aamulenkillä tuohon aikaan oli. Totta, yöllä siirtyivät kellot, eli kello lähestyikin vasta viittä. Auringonnousu antoi odottaa itseään.
Kun sen aika vihdoin koitti, siirryin tien sivuun turvalliseen paikkaan parkkiin ja vetäisin kamerani esiin. Tätä oli odotettu. No, kokemus oli hienompi kuin saadut kuvat, koska tuon auringon hienon tulimeren saattoi nähdä ja lähes tuntea taustapeilistä pidemmän aikaa aivan toisella tapaa. Reilun neljän tunnin ajon jälkeen olin perillä kauniissa Santa Monicassa, aivan meren äärellä. Olipa kivaa taas nähdä Pia sitten viime kesän, ja hänkin oli innoissaan, varmaankin koska tiesi mitä hyvää Suomesta olin tuonut tuliaisiksi.
On aina ihanaa katsoa, kun joku ihminen on löytänyt oman paikkansa maailmassa, sellaisen elämän, jossa on täysin kotonaan. Pia on sellainen. Hänestä näkee kauas, että hän nauttii kaikesta mitä tekee. Ja ennen kaikkea, tekee vain sitä, mistä nauttii. Koen tietynlaista yhdenlaisuutta siinä, että hänkin tekee vain omaa juttuaan, välittämättä sen enempää siitä, mitä muut ympärillä tekevät tai ajattelevat.
Silloin pystyy puhtaasti toteuttamaan itseään ja keskittymään olennaiseen, kun ei tarvitse kuluttaa aikaa muiden tekemisten ja mielipiteiden jatkuvaan seuraamiseen. Kun voi olla oma itsensä, luottaa siihen mitä tekee ja elää haluamaansa elämää myötä- ja vastoinkäymisineen, se vain näkyy ulospäin.
Olen todella onnellinen, että Pia on saanut jalansijaa ja joitakin unelmiaan toteen Jenkkilässä. Ei se ole keneltäkään toiselta pois, niinkuin ei useimpien muidenkaan ihmisten menestys ja rohkeus tehdä asioita ja muutoksia. Pia ja Keith olivat lisäksi aivan ihana pari, erittäin suloisia yhdessä.
Meidän pari päivää sisälsi paljon kaikkea rauhallista ja tervehenkistä Pian johdolla, kuten meditaatiopuistossa kävelyä, aamuista patikointia kukkuloille, paljon hyvää ruokaa ja tietysti pakollisen visiitin ottamaan taas kerran kuvan Hollywoodin Walk of Famelta. Mulle osuvin tähti oli nyt Dick Wolf, jonka kädenjälki näyttäytyy hyvin monissa suosikkisarjoissani.
Matkamme loppuun tuli kuitenkin vielä hyvin erikoinen tapahtuma, kun päädyimme sateensuojan toivossa samaan kahvilaan erään tunnetun näyttelijän kanssa. Minä ehdin rekisteröidä tutut kasvot, Pia ei.
Muuta ei sitten ehdittykään, ei edes kissaa sanoa, kun kyseinen herra oli jo pitelemässä minua kädestä kiinni, lepertelemässä kohteliaisuuksia ja tyrkyttämässä puhelinnumeroa lounaskutsun kera.
Siis niinkun mitäh? Emme me tehneet nyt kyllä itse pienintä elettäkään. Me olimme vain paikalla, ja se ilmeisesti riitti.
Erittäin erikoinen lähestyminen ja keskustelutuokio. Tämä oli juuri sellainen josta totesin Piallekin, että kukaan ei taas uskoisi jos kertoisin näin käyneen, mutta onneksi olit tilanteessa mukana. Nyt olisi taas todistaja tällekin tapahtumalle.
Herran lounaskutsulla pommitus jatkui vielä illalla somekanavia pitkin, mutta mun matka jatkuisi jo pian kohti ihan toista osavaltiota ja Suomea, Pian kotipaikan jätimme taktisesti mainitsematta. Täysin epätodellinen tilanne, mutta voidaan kai sanoa että niin Hollywoodia.
Viimeisenä päivänä kävimme vielä Pian kissan kanssa rannalla, olihan nuo koomiset pinkit kissavaunut vaan ihan pakko kokea. Ihmisten ilmeet olivat aivan mahtavia heidän hoksatessaan vauvan sijasta rattaissa olevan erittäin karvaisen kissan. Aavistuksen verran meillä oli hauskaa. Hauskaa oli myös eromme pukeutumisessa, mun mielestä oli kesä, ja Losissa asuvan Pian mielestä talvi.
Sitten oli taas Los Angeles nähty. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt parisenkymmentä vuotta, ja saapa nähdä tuleeko nyt yhtä pitkä tauko. Juorut oli juoruttu, kuulumiset vaihdettu, oli aika kääntää nokka kohti Vegasia ja viettää loppuloma itsekseen. Reissun sosiaalinen osuus olisi nyt takana, ja kohta oli myös tämän pikaisen roadtripin reippaat 900 mailia.