Muutos omassa elämässä on aina mahdollisuus, ja media kannustaa meitä jatkuvasti rohkeuteen ja muutokseen erilaisin esimerkkitarinoin. Meidän suomalaisten ihon alle menevät erityisen herkästi nämä “Helsinkiläisperhe myi kaiken, elää nyt Thaimaassa elämästä nauttien, kulut vain murto-osa Suomessa asumisesta.” Näillä jutuilla osutaan monen muutosta epäröivän ihmisen mieleen ja sekoitetaan pakkaa. Moni on miettinyt, pitäisikö?
Yleisempiä ovat kuitenkin useat lehtien kansiakin koristavat kertomukset tuttujen ja tuntemattomien ihmisten suurista painonpudotuksista ja liikunnan aloittamisista. Tähtäimenä on yhdellä triathlon ja toisella bikinifitness. Muutosta, muutosta ja vielä kerran muutosta. Mielellään mahdollisimman isoa ja näyttävää.
Laskin tässä yhtenä päivänä kaupan hyllyjen ääressä näitä tämän tyyppisiä kannen otsikoita, ja niitä näkyi samassa hyllyssä todella useita. Myös molemmat iltapäivälehdet kertoivat yhtenä kansiotsikkona omissa lehdissään, kuinka joku oli taas tiputtanut ainakin sen 30 kiloa. Molemmissa lehdissä henkilö oli eri. Taas oli muutosta, isoa ja näyttävää.
Somessa isoimpia muutoksia ovat näiden laihdutus- tai treenitarinoiden ennen ja jälkeen-kuvien ohella etenkin naisten kohdalla kampaajakuvat. Tunnistatko itsesi? Tarina kampaajalle menosta, ja uutta vastaleikattua ja värjättyä tukkaa, ja uuden lookin ja sen tekijän hehkutusta. Mä aina hymähtelen niille kuville, en siksi, että kauniissa hiuksissa ja kampaajalla käynnissä olisi mitää hassua, vaan puhtaasti siksi, että sellaiset kuvat on vaan tosi vieraita mulle.
Musta ei ole somessa yhtäkään ”Kävin tänään kampaajalla, katso mun uutta tyyliä, mun uutta hiusväriä/leikkausta”-postausta? Ei mitään kampaajakuvia, eikä kampaajatarinoita. Ei pitäisi siis myöskään kaiken järjen mukaan löytyä silloin yhtään lehtiotsikkoa, joka huutaa “Katso Lolan räväkkä uusi look” tai jotain vastaavaa. Mutta en ole varma, en googlannut.
En käy kampaajalla. Ei ole pakottavaa syytä ja tarvetta. Ja ei, ainakaan mä en kuulu siihen ryhmään, jolla olisi joku oma henkilökohtainen kampaaja taikka muu ulkonäöstä huolehtija. Ei, ei, ei.. never. Viimeksi olen käynyt kampaajalta ostamassa uusia lisäkkeitä alkuvuodesta, ja hänen penkissään olen myös viimeksi istunut asiakkaana. Siitä lienee jo lähemmäs kymmenen vuotta, silloin luovuin hiuspidennyksistäni.
No voiko aikuinen kauneus- ja viihdealalla työskentelevä nainen sitten olla käymättä kampaajalla ja olla silti vakuuttava ulkonäkökeskeisellä alalla? Voiko kuka tahansa olla tekemättä jatkuvia ulkoisia muutoksia ja uudistuksia pitääkseen yllä trendikkyyttä ja kiinnostavuutta? Juu, kyllä voi, helposti.
Mä oon nyt siinä vaiheessa elämää, että mun lapsista nuorempikin pääsi juuri pois ala-asteelta, ja itselle tulee tässä kuussa mittariin 42 vuotta. Pitäisi varmaan kokea itsensä jollakin asteikolla vanhaksi.
”Missä sun rypyt on?” ”Sä et näytä yhtään ikäiseltäsi” ja ”Et ole vanhentunut päivääkään”. ”Mitä hoitoja käytät?” ”Mikä on sun nuorekkuuden salaisuus?” Kiitän näistä kommenteista joita kuulen usein etenkin kasvoihini kohdistuen, mutta en ole mitenkään tietoisesti tavoitellut mitään kasvojen sileyttä, se nyt vaan on niin. Ekan kerran epäiltiin mun laitattaneen kasvoihini botoksia noin 15 vuotta sitten, ei ollut silloin, eikä myöhemminkään. Mitään väärää en siinä näe, mutta ei vain ole mun juttuni.
Tietysti mä olen vanhentunut, ihan niin kuin me kaikki. Mutta ei me kaikki vaan ikäännytä samalla tavalla.
Geenit. Eri roduissa ikääntyminen näkyy ulkoisesti hieman eri tavoin. Mustat naiset yleensä rypistyy ja ikääntyy kasvoista vähemmän kuin jotkut muut, ja se mikä tapahtuu, tapahtuu sitten paljon myöhemmin. Tietenkin elämäntavat, ja eletyssä elämässä koetut asiat vaikuttaa tuohon geenien antamaan lähtökohtaan. Mutta rehellisesti, turha mun sileistä kasvoista mua on niin kauheasti onnitella, koska kiitos menee suoraan isän puolen geeneille, ja kyllä oma äitikin aika nuorekkaalta näyttää vaikka aivan viileän vaalea ja perinteinen suomalaisnainen onkin. Mutta toki, en polta, eikä tuo alkoholinkäyttökään ole kovin mittavaa ollut koskaan. Jotain vaikutusta lienee niilläkin asioilla.
Ikääntyessä ihmisen ajatusmaailma muuttuu, prioriteetit muuttuu, tulee elämänkokemusta, ja tulee oppia, mutta niin tulee myös negatiivisia asioita, kuten katkeruutta ja oivalluksia asioista, joita ei enää pysty toteuttamaan. Mieleen muistuvat myös asiat ja ihmiset, jotka on menettänyt ja asiat joissa mokasi ja epäonnistui. Se kuuluu elämään. Ei tämä ole pelkkää riemua ja ilotulitusta, eikä siitä oppisi läheskään näin paljon.
Monille meistä tulee ikäkriisi, tai tulee muuten vain kiire toteuttaa omaa bucket-listaansa, kun havahtuu siihen tosiasiaan, että meillä kaikilla on vain yksi elämä, eikä ole tiedossa yhtään koska se loppuu. Siksi mä suosin tätä tällaista joka päivä täysillä elämistä.
Jonkin isomman luvun lähestyessä yksi alottaa elämänsä kovimman kunnon tavoittelun, toinen muuttaa ruokavaliotaan, joku kampaustaan ja hiusten väriä. Joku muuttaa ulkomaille, joku ostaa moottoripyörän, joku vaihtaa ensimmäistä kertaa työpaikkaansa ja joku eroaa lähes elämän pituisesta parisuhteesta. Haetaan siis muutosta itseensä tai omaan elämään. Hienoa että uskaltaa kokeilla ja ennemmin ottaa riskejä ja vaikka epäonnistua, kuin jäädä katumaan, ettei sitten kuitenkaan uskaltanut. Mutta pakollista, ei, sitä se ei ole.
Vaikka mä itse kannustan monia ihmisiä muutoksiin ja riskinottoon kun puhutaan tietyistä tavoitteista, niin en aina. Ei ole olemassa mitään pakkoa tehdä muutoksia, eikä elämä ilman muutoksia varmasti ole sen huonompaa. Muutokset eivät myöskään sovi kaikille, samoin kun päivästä toiseen toistuvat rutiinit eivät toiselle.
Sitä saa ja voi elää täysin samanlaista elämää kun tähänkin asti, vaikka ulkopuolelta tulisikin koko ajan paineita jonkin suuren ja näyttävän muutoksen tekoon. Toivottavasti teemme kukin elämästämme mahdollisimman paljon sen näköisen mitä itse haluamme ja mihin pystymme. Jos toteuttaa vain jonkun muun elämää ja toiveita, sekin on vaihtoehto, mutta ei mulle.
Joskus muutokset tapahtuvat ympärillä, ja silloin niihin ei voi vaikuttaa. Silloin kuin muutosta ei halua itse, eikä koe sitä tarvitsevansa, silloin se on usein pelottava, sitä ei ymmärrä, eikä se ole tervetullut. Silloin täytyy vain koittaa hyväksyä se ja sopeutua, tai… tehdä muutos.
Silloin kun muutos tehdään itse, on tärkeää, että se tehdään itseä varten ja oikeista syistä. Silloin myös epäonnistuminen on helpompi hyväksyä, kun onnistumista ei määrittele jonkun muun mielipide asiasta. Olipa kyse sitten työpaikan vaihdoksesta, parisuhteesta, tai vaikkapa siitä hiusten väristä.
Mediassa naisten kohdalla ikääntyminen on asia, jota käsitellään lähes aina ulkoisten muutosten kautta, tyylin, kampauksen, hiusten värin, ja tietysti vartalon kautta. ”Näin hän on muuttunut” kirjoittivat lehdet taas viimeksi pari päivää sitten, kun Sara Sieppi täytti 28.
Pyöreiden vuosien saavuttamisista tehdään juttuja lehtiin paljon, ja nehän myyvät. Usein niissä korostuu, että on tehty jokin iso elämänmuutos, on saavutettu nyt jotain tiettyjä tavoitteita. Nykyään elämänmuutoksistaan kertovat avoimemmin myös miehet.
Naisilta kysellään tietyissä ikävaiheissa härskisti ja suoraan onko lapsia tulossa, tai joko on lapset tehty, vai vieläkö olisi tilaa iltatähdelle? Oletko harkinnut botoksia tai muita kauneusoperaatioita? Pelottaako vanheneminen?
En ole koskaan ollut tilanteessa, että olisin kuullut miehiltä kysyttävän tällaisia asioita kepeän jutustelun yhteydessä, naisilta kyllä. Miehiltä kysellään useimmiten lähinnä seuraavaa urakäännettä, työtä työn perään, mihin pyritään seuraavaksi ja kuinka mahtavaksi johtajaksi tässä nyt oikein tähdätään.
Omalla kohdallani yksi pysyvä iän tuoma muutos on se, että en pärjää enää ilman jatkuvaa zoomaamista ja isompia fontteja. Mulla on tosi hyvät lasit, joita en vielä osaa aktiivisesti käyttää. Kai sitä alitajuntaisesti koittaa välttää tottumasta liikaa laseihinsa, ja luulee näin pystyvänsä hidastamaan näkönsä heikkenemistä. Hieman samalla tavalla toimin aikanaan nuoruudessa, kun sain lasit karsastuksen vuoksi, silloinkin päätin lopulta pärjätä ilman, ja pärjäsinkin. Ilmeisesti luulen pystyväni samaan nyt, mikä on tietysti ihan vitsi, eikä tule tapahtumaan.
Muutoksia on tapahtunut mulla varmasti eniten henkisellä puolella. Joku haluaisi taas huutaa väliin että eihän ole, vaan peilikuvassa, vartalossa!
Mutta kyllä henkinen puoli on paljon merkittävämpi ja isompi asia. Nykyään pystyn moniinkin sellaisiin juttuihin, mitkä 20 vuotta sitten tuntuivat todella pelottavalta. Ja toisaalta, moniin asioihin en enää uskaltautuisi, enkä suostuisi tai tyytyisi, vaikka joskus niin tein.
Ja niin, siitä peilikuvasta. Todellakin olen muuttunut ulkoisesti, enkä ikinä muuta väittäisikään. En kuitenkaan vieläkään värjää hiuksiani, ja se on mulle jokin oma ylpeyden aihe. Tavoitteeni oli päästä yli neljäkympin omalla värillä, ja pääsin.
Lopetin hiusteni 20 vuotta kestäneen värjäyksen yli kymmenen vuotta sitten. Silloin se tuntui tosi isolta jutulta, koska olinhan aina vihannut omaa monisävyistä afroani. Nykyään olen tosi ylpeä siitä ja olen myös tyytyväinen siihen, ettei mun vielä tarvitse värjätä tai sävytellä hiuksiani, eikä ole pakko käydä kampaajalla.
Mutta vaikka erilaiset harmaan sävyt ovat nyt hiuksissa muotia ja tuttu juttu katukuvassa, kyllä se hiustenvärjäys on mulla ennemmin tai myöhemmin taas edessä. En ole vielä valmis luonnolliseen hopean sävyyn, en myöskään värjättyyn sellaiseen. Eli muutos tulee, olenko valmis?