Ylämäki, alamäki, tasaista suoraa. Sellaista on ollut koko mun elämäni julkisuudessa, ja sitä elämää olen elänyt yli puolet elämästäni.
Olen taas tänä vuonna pohtinut paljon omaa tekemistäni, ja yhtenä erityisenä asiana sellaista kuin julkisuus. Vuosi vuodelta ajattelen useammin ja useammin sen taakse jättämistä aivan kokonaan.
Ensimmäisiä kertoja ajatus on käynyt mielessäni 20 vuotta sitten. Silloin sattui ja tapahtui paljon ja halusin vahvasti elää elämää täysin ilman julkisuutta. En kokenut tuolloin hyötyväni julkisuudesta mitään, se oli minulle silloin hetken aikaa vain pelkkä haitta ja rasite.
Kuitenkin työt, joita tuolloin halusin tehdä, liittyivät julkisiin tapahtumiin ja esiintymiseen. Niiden saaminen vaati itselleni näkyvyyttä, ja toki myös yksityisasioita haluttiin puida lehtien palstoilla enemmän kuin tarpeeksi. Silloin minä tarvitsin julkisuutta ja media tarvitsi tietoa tekemisistäni. Silloin tietoa ei vielä ollut somessa jokaisen ongittavana.
Töiden vuoksi julkisuudesta häviäminen ei ollut silloin mahdollista, eikä se ole ollut mahdollista muutamassa muussakaan kohtaa, kun asiaa olen miettinyt. Lasten syntymän jälkeen ajatus on käynyt usein mielessä ja olen tehnyt muutoksia tekemiseeni. Kun minusta aikanaan julkaistiin kirja, jossa kerrottiin jonkin verran siihen astisesta elämästäni, ilmoitin lehdistötilaisuudessa, että yksityiselämää koskevat haastattelut ja vanhoihin suhteisiin liittyvät jutut olivat nyt tässä. Jos jotain halusi tietää, sopi kaivaa kirja esiin, ja tarina löytyisi mahdollisesti sieltä.
Tämä päätös on pitänyt. En ole tuonut sittemmin esiin lapsiani, enkä avioeron jälkeisiä ihmissuhteita. Tiedossa ne ovat, mutta siihen se jää. En koskaan enää voisi kuvitella luopuvani yksityisyydestä, jota olen viiden viime vuosien aikana haalinut itselleni koko ajan enemmän ja enemmän.
Ihmettelen toisaalta ihmisten tarvetta jakaa nykyään aivan kaikki elämästään julkisesti, olivatpa he julkisuuden henkilöitä tai eivät, koska itse pyrin päinvastaiseen suuntaan. Mutta he elävät erilaista elämää ja erilaista vaihetta kuin minä, siksi se on ymmärrettävää. Moni on myös syntynyt ja kasvanut somekulttuurin olemassaolon aikana, toisin kuin minä, jolle 90-luvulla jo pelkkä naistenlehtien julkisuus tuntui lamaannuttavalta.
Saan paljon kyselyitä siitä, miten saan perheeni pidettyä pois julkisuudesta. Helposti. En esittele perhettäni somessa, enkä pyöri heidän kanssaan tapahtumissa ja kutsuvierastilaisuuksissa. En avaa kotini ovia medioille, eikä kotiini pääse kuka tahansa muussakaan muodossa.
Viime viikolla järjestin taas faneille kyselytuokion somessa, ja moni kysyi jaksamisesta ja julkisuudesta. Julkisuutta en todellakaan ole jaksanut aina. Se ei kuitenkaan näy ulospäin, sillä ulos näkyvät vain iloiset kuvat, työasiat, tv-esiintymiset ja blogikirjoitukset. Valittamalla epätyydyttävästä tilanteesta ei hyödy mitään, mutta kun asioissa alkaa näkyä faktavirheitä, silloin nostan asiat esiin.
Olen aina pitänyt kiinni siitä, että some ja muut julkiset väylät eivät ole paikka, jossa oksennan ulos pahaa oloa. En itke Instagram-tarinoissa tai -päivityksissä, enkä juurikaan avaa sen hetkistä vastoinkäymistä ja kohdalle osunutta takaiskua. Yksityisyys on yksityisyyttä, eikä yksityiselämän tapahtumien käsittely kuulu koko kansalle.
Vaikka someni ei mitään kiillotettua, yltiöpositiivista ja kuplivaa illuusioita olekaan, on se silti pääosin iloista ja positiivista, mutta kuitenkin aitoa. Jos kohdalle osuu paha päivä, jos meneillään on paha hetki, se näkyy somessa mahdollisena hiljaisuutena tai sivulauseen mainintana, tai ei ollenkaan. Ongelmat käsitellään yksityisesti. Jos niistä joskus haluaa itse julkisesti puhua, sen aika on sitten, kun asiat on jo itse käsitelty.
Olen halunnut elämäni aikana useasti pois julkisuudesta. Olen sanonut itselleni monessa kohtaa, että nyt riitti, tästä on vain ja ainoastaan haittaa, ja lähellä olevat ihmiset ovat kärsineet liikaa. Olen tehnyt tarkkoja suunnitelmia siitä, miten vähennän julkisuudessani oloa, ja häivyn lopulta kokonaan. Näitä olen muutaman kerran lähtenyt jo toteuttamaan, vaikkei sitä kukaan ehkä ole huomannut. Haastatteluja on näkynyt silti, ja mainoskuvia on ilmaantunut nettiin. Joku on ehkä huomannut, etten ole tv-ohjelmassa, johon on jostain syystä minua odottanut, mutta harvalle tulee mieleen, että se olisi oma valinta. Ihmisillä on outo mielikuva, että julkisuudenhenkilö suostuu koko ajan kaikkeen ja haluaa vain lisää. Joku ehkä, minä en koskaan.
Tätä olen kuitenkin tehnyt paljon, kieltäytymistä ja taustalle vetäytymistä. Kieltäydyn jatkuvasti lukuisista tv-ohjelmista, kampanjoista ja haastatteluista. Tämäkin vuosi olisi näyttänyt täysin erilaiselta, mikäli olisin suostunut moniin projekteihin joista nyt kieltäydyin. Näkyvyys ja näkyminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut itseisarvo, ja hyvin usein kaipaan tilanteita, joissa kukaan ei tunne, ei katso eikä supise perään.
Haaveilen usein täydellisestä eristäytymisestä. Se, onko julkisuus aiheuttanut tämän, vai onko se piirre minussa jo valmiina, sitä en tiedä, mutta aina olen viihtynyt hyvin yksin ja katseilta piilossa. Kun kysytään unelmista, niitä en kerro ääneen. Unelmani eivät liity julkisuuteen, vaan aivan muihin aloihin ja asioihin.
Tänä vuonna olen pohtinut paljon, mikä kaikki tekemiseni vielä vaatii julkisuutta. Tällä hetkellä osa töistäni vaatii sitä, että ylläpitää omaa tunnettuutta. Kaupalliset yhteistyöt, mainos- ja mallintyöt ja monet tv-alan rekrytointityöt, ovat sellaisia joissa se helpottaa. Niin paljon kuin aika ajoin haluaisin kokonaan jo luopua julkisesta somesta, päästä eroon jokaisesta minulle saapuvasta negatiivisesta tai ulkonäköön liittyvästä kommentista, en sitä vielä voi kokonaan tehdä. Mielessäni oli paljon muutoksia tälle vuodelle, muten kuten joku on saattanut havaita, kaikki suunnitelmat mitä vuodelle 2020 on tehnty, ne ovat menneet useimmilla meillä enemmän kuin pieleen.
Kaikkea en ole elämästäni jakanut koskaan, enkä tule jakamaan. Vielä ei ole aika poistua kokonaan julkisuudesta, mutta jonakin päivänä aion olla julkisuudesta täysin vapaa.