Olen työstänyt tätä blogia kuukausia. Asia on vaikea. Aina kun tästä aiheesta puhun, jossain kohahtaa. Itse en jaksa kohuja, en halua kohuja, enkä toden totta hae niitä, vaan vältän konflikteja viimeiseen asti. Mutta näistä asioista pitää voida puhua.
Syyskuusta asti Suomi on ollut koronan lisäksi erinäisiä rotu- ja rasismikohuja täynnä. Ensin ykkösrivin artisti pahoitteli pikkulettien käyttöä, ja alkoi keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Vain hetki tuon jälkeen kohistiin Afrikan Tähdestä ja sen mahdollisesta rasistisuudesta. Samaan aikaan näytettiin osaamista pelikentillä, kun rasistiset huutelut varjostivat useita otteluita. Eipä mennyt kauaa näistä, kun eräs professori nosti rodulliset aiheet kyseenalaisella tavalla esille suorassa tv-lähetyksessä.
Tämä aihe; vähemmistöt, rasismi, näihin liittyvien asioiden käsittely ja niistä keskustelu ja kirjoittaminen. Huh huh! Olinpa onnekas, että olin loppuvuoden pois Suomesta, eikä minun ollut mahdollista vastata yhteenkään puheluun eikä kyselyyn näistä aiheista.
Black Lives Matter
Viimeiset pari vuotta on ollut pakko vetää happea tavallista syvempään kaikkia kirjoituksia lukiessa. On pitänyt myös päättää keiden ihmisten antaa päästä mielipiteillään ja kommenteillaan omiin kanaviin, tai edes lähelle omaa elämää. On aina yhtä hämmentävää, kun tututkin ihmiset kommentoivat mitä erikoisimmin sanankääntein näitä itselle henkilökohtaisia aiheita.
Kommentoijina etenkin rotuasioissa on useimmiten aina enemmistö. Vaikka vähemmistöjä syytetään aina äänekkyydestä, enemmistö on vielä sitäkin äänekkäämpää kertomaan, miksi jokin asia ja kohu on oikein tai väärin, ja mitä asiasta kuuluisi kenenkin olla mieltä. Meistä monet ovat kuitenkin aika usein hiljaa. Jaa miksi? Eiköhän sekin tästä blogista selviä.
Olen ollut viime aikoina usein sanaton ja valmis sulkemaan ihmisiä pois tuttavapiiristäni. Halusin silti pitkään muistutella itselleni, että olemmehan tunteneet jo vuosia, vaikka kiehahtaa aina kun heidän mielipiteensä osuvat korviin tai silmiin. En koskaan haluaisi elää sellaisessa kuplassa, jossa unohtaisin, kuinka paljon työtä tämän aiheen tiimoilta vielä riittää ja miten eri lailla me ihmiset ajattelemme asioista. Mutta ei pelkoa, se ei kyllä mitenkään pääse unohtumaan, ei vaikka jotkut ihmiset unohtaisinkin.
Seurasin suurella mielenkiinnolla, kuinka Suomen media käsitteli näitä loppuvuoden eri aiheita. Haluamatta kritisoida, niin onhan tämä nähty vuosikymmenten varrella, miten laput silmillä jutut vaikeista ja itselle vieraista aiheista tehdään. Ei joko osata, haluta tai uskalleta. Sitten jonkun kerran annetaan puheenvuoro jollekin asiaan vihkiytyneelle, ja hypätään niin syvälle kaikkine termeineen ja ilmaisuineen, että yleisö tipahtaa kärryiltä jo ensimmäisten lauseiden jälkeen. En ole koskaan käsittänyt sitä, ettei asioista voida puhua suoraan niiden oikeilla nimillä, niin että jokainen yleisössä ymmärtää asian. Senhän luulisi olevan koko idea, etenkin jos asia on jo muutenkin vaikea ymmärtää. Mutta onpa kuitenkin annettu puheenvuoro aiheesta, rasti ruutuun.
Vähemmistöt ovat äänekkäitä, vaan eivät äänekkäimpiä
Monia ärsyttää usein vähemmistöjen äänekkyys. Ihmetellään, miksi joidenkin pitää huudella jatkuvasti omista asioistaan ja tehdä niistä numeroa. Luulisi olevan kaikille itsestään selvää, että juuri siksi kun he ovat se vähemmistö, joiden oikeudet eivät oikein toteudu. Meillä minkään vähemmistöjen edustajilla kun ei valitettavasti ole sitä etuoikeutta kuin enemmistöillä, ettemme joutuisi miettimään näitä asioita omassa päivittäisessä elämässämme. Emme voi aina vain mennä ja sivuuttaa asioita, jotka koskettavat meitä itseämme. Kukaan muu ei puhu puolestamme ellemme sitä itse tee.
Mitä ei ymmärretä, on helppo tuomita. Kommentoidessa vähemmistön asioita, enemmistö jyrää. Ylempää kerrotaan alaspäin katsoen ohjeita, kuinka minkäkin vähemmistön edustajien tulisi ajatella ja toimia. Samat tahot ovat välittömästi valmiita ampumaan alas jokaisen vähemmistön kokemuksen, ja kertomaan miten asia kuuluisi kokea ja miten siihen tulisi reagoida.
En voi sietää toimintatapaa, kun käännetään kelkka ja uhriudutaan itse vaatien näkyvämpiä oikeuksia itselleen enemmistöön kuuluvana. Siinä kohtaa kun heterot vaativat itselleen omaa nimikkokulkuetta ja valkoinen väestö vaatii White Lives Matter-liikettä, niin on helppo todeta kuinka käsittämättömässä ajatusten valtavirrassa elämme. Sama kaava toistuu monien muiden asioiden kohdalla.
Ei tarpeeksi musta, ei tarpeeksi valkoinen
Näitä hyvin erikoisia reaktioita on tapahtunut yllättävänkin lähellä ja olen kyllä aidosti yrittänyt ymmärtää, miksi ihmiset eivät pysty näkemään asioita, kuten me ne näemme ja koemme. Kun tapaus George Floyd ja BLM vyöryivät maailman tietouteen, kuuntelin epäuskoisena monen ihmisen mietteitä asioista. Se oli oksettavaa ja ahdistavaa kuunneltavaa joka tavalla. Heille ei jotenkin tullut asioista vaahdotessaan myöskään pieneen mieleenkään, että rotuasiat koskettavat hyvin vahvasti myös minua.
Tämä on tavallaan itselleni edelleen hyvin outo asetelma. Samaan aikaan todistelen edelleen ihmisille, että kyllä, tuo pieni vaalea sinisilmäinen nainen on biologinen äitini. Ja kyllä, olen ihan aidosti ja oikeasti Suomessa syntynyt, täysin suomalainen ja puhun Suomea.
Samaan aikaan toisaalla taas löydän itseni ryhmästä joka kokee minun olevan täysin valkoinen ja jotenkin immuuni kaikille rotuasioille.Tällöin joudun kuuntelemaan epäuskoisena ympärillä olevien ihmisten mielipiteitä maahanmuuttajista aina n-sanan käyttöön.
Samaan aikaan tietyt asiat eivät toteudu kohdallani juuri ihonvärini takia, ja samaan aikaan toiset toteutuvat juuri sen vuoksi. Monesti olen ollut tilanteissa, jossa joku olettaa että on täysin ok haukkua minun kuullen toisten etnisyyttä, ja kertoa rasistisia vitsejä, koska olenhan niin 100% suomalainen. On täysin käsittämätön tunne havahtua välillä siihen, että toisille olet ikuisesti liian musta ja toisille liian valkoinen.
Media, lokerointi ja stereotypiat
Luin syksyllä räppäri Yeboahin haastattelua. Se alkoi lauseella ”Yeboah on vihainen!” Ensimmäinen ajatukseni oli. Miksi? Miksi ihmeessä juttu alkaa taas näin? Miksi aina negatiivisuuden ja angstin kautta? Olen aina ihmetellyt, miksi rotuun liittyvistä asioista ei ikinä voida kirjoittaa neutraalisti, keskustella rauhallisesti ja asiallisesti, otsikoimatta kaikkea raflaavasti? En voinut olla ajattelematta, kuinka monta kertaa omat juttuni ovat otsikoitu tai alkaneet sanoilla “raivostui, teilaa, sivaltaa, tylyttää, avautuu, lyttää, haukkuu, ärähtää.. ” Monta! Ja tämä ei tunnu loppuvan, vaikka kuinka himmailee omia ilmaisujaan, ja välttää haastatteluissaan puhumasta monista aiheista.
Alkuun itseäni käsiteltiin mediassa tietyllä tapaa varovaisesti. Ei oikein vielä tiedetty mitä uskaltaa kirjoittaa ja mitä ei. Silloin oltiin enemmän kuulijan roolissa, ja pyrittiin nopeasti ja uteliaana oppimaan minun kauttani afrikkalaisesta kulttuurista. Täysin järjetöntä sinänsä, olinhan vasta 18-vuotias, enkä ollut koskaan edes käynyt Afrikassa, ja silti minut miellettiin täysin afrikkalaiseksi.
Kun varovaiset jutut tästä aiheesta aikanaan kuivuivat kasaan, alkoi huomio kiinnittyä muihin asioihin. Luonnollisesti missille yksi oli ulkonäkö, ja sen jälkeen ensimmäistä kertaa jo 1996 syksyllä jutut, joissa heijastui ensimmäistä kertaa selkeä haettu kulma ”vihainen musta nainen”. Pikkuhiljaa missi-kategorian rinnalle tuli toinen mahdollinen kategoria, siihen kuuluivat suorapuheisuus ja kummallinen oletettu vihaisuus asioista.
Olen oppinut jo pienestä asti katsomaan peiliin ja kyseenalaistamaan ensin omat tekemiseni kaikissa konfliktitilanteissa, vaikka aina itselläni ei ole osaa eikä arpaa asiaan. Minut on ahdistettu jo koulussa nurkkaan niin monesta asiasta, ja olen silloinkin käynyt itseni kanssa läpi keskustelun siitä, onko vika minussa?
Olen itse sanonut medialle ja suurelle yleisölle joitakin asioita hyvin suoraan, näin on tehnyt myös muutama muu, muttei se ole riittänyt kohahduttamaan. Monet sanomani asiat ovat ymmärretty ja haluttu ymmärtää täysin väärin, tai ne ovat olleet kirjoittajan mielipiteitä puettuna faktaksi. Mutta se on sitä kuuluisaa julkisuutta, sananvapautta, ilmaisunvapautta ja kaikkea mikä vain kuuluu kestää. Valtaosa ei inahdakaan asioista, kun ehkä pelkää oman imagonsa puolesta ja jatkaa ennemmin kaikkia mielistelevää kepeää linjaa. Toisilla meistä on mahdollisuus elää kiiltokuvamaista siloteltua elämää niin oikeassa elämässä kuin julkisuudessakin, ottamatta koskaan kantaa mihinkään tärkeään asiaan tai epäkohtaan. Minulla sitä mahdollisuutta ei ole koskaan ollut.
Olen sanonut useat asiat vain aavistuksen suoremmin kuin joku muu. Kohdallani sanoista on tehty usein vielä värillisempiä sillä erillisellä värikynällä, jollei muuten niin verbien valinnassa ja otsikoinnissa. Sisällöstä viis, pääasia että on rajua ja provosoivaa ja saadaan kuva, että siellä se vihainen musta nainen nyt suuttuu taas jostakin. Kuinka monta haastattelupyyntöä onkaan alkanut sanoilla “Haluttaisiin sulta jotain räväkkää mielipidettä tästä”. Tärkeät asiat valitettavan usein sivuutetaan, ja eniten kiinnostaa kuka sanoo, mitä ja miten sanoo. Ketkä ovat eri mieltä? Kuinka kauan saadaan vastakkainasettelulle jatkumoa mediassa?
Ei ole kauaa, kun annoin lyhyen puhelinhaastattelun eräästä aiheesta. Sain jutun tarkistettavaksi, ja pyysin toimittajaa himmaamaan verbien valinnoissa. Kerroin perusteluksi, että riittää kyllä, että sanoja olen juuri minä. Sillä on jo itsestään iso vaikutus ja painoarvo tässä aiheessa, ei ole enää tarvetta maalailla minua raivostuneeksi ja suuttuneeksi, jotta kansa taas voisi vähän kohista.
Minua on yritetty pakottaa milloin mihinkin muottiin ja lokeroon, ja usein myös stereotypiseen kategoriaan ”vihainen musta nainen”. En ole varma, ovatko tekijät ymmärtäneet tätä aina ihan täysin edes itse, mutta näinhän stereotypioiden kanssa usein tapahtuu, joku vie sitä lähes huomaamattaan eteenpäin. On hämmentävää kuinka usein törmään siihen, että monella on edelleen sellainen käsitys, että mustat naiset ovat aina sellaisia amerikkalaisissa tv-ohjelmissa riehuvia äänekkäitä ja pelottavia hahmoja. Tähän lokeroon myös minua on koitettu aika ajoin mahduttaa. Väitän tietäväni aika hyvin mistä puhun, olenhan antanut etnisyyteeni liittyviä ja muitakin haastatteluja tauotta jo vuodesta 1995 asti.
Julkisuus ei ole leikkiä
Olen vuosien aikana ollut monesti keskustelemassa erinäisissä ohjelmissa rasismista, sekä suvaitsevaisuudesta joka tasolla. Kuitenkin yhteydet ja tarkoitusperät, erilaiset asetelmat, kohdeyleisö ja keskustelujen vetäjät, kaikki vaikuttaa kaikkeen. On täysin turhaa lähteä puhumaan vaikeasta aiheesta, jos tulokulma ja tarkoitus on sitä, mitä se on joissakin yhteyksissä ollut, ja siksi myös olen kieltäytynyt usein.
Mediaa kiinnostaa luonnollisesti aina eniten viihteen alle sopivat asiat kuten suhdekuviot, mokat, dickpickit, tv-ohjelman kulissit ja mielipiteeni missikisoista tai jonkin henkilön sanomisista. Nämä ovat asioita jotka päätyvät kansiin ja otsikoihin. Ymmärrän sen enemmän kuin hyvin, mutta valitettavasti se myös häiritsee todella paljon, että oikeat tärkeät asiat hautautuvat tällaisen sisällön alle. Pelkkää Suomen mediaa seuraamalla onnistuu kyllä pitämään itsensä hyvin pimennossa monista maailman asioista.
Alkuun minulla ei ollut sitä vaihtoehtoa, mutta nykyään rajaan julkisuuden suhteen yksityiselämääni vuosi vuodelta lisää. Minusta tulee vuosi vuodelta vähemmän viihteellinen, entistä nihkeämpi ja tylsempi haastateltava, koska en pidä vallitsevasta asetelmasta. Minulle elämä julkisuudessa ei koskaan ole ollut haettua ja haluttua, vaan se oli pakollinen lisä haluamani työn kyljessä. Se myös tarkoittaa, etten ota koskaan julkisuutta kevyesti. Se ei ole minulle leikkiä, ei peppukuvia, eikä avautumisia lemmikin hassusta ilmeestä. Minulle se on valitettavasti aina ollut sitä totisinta totta, ja tunnen tekojeni ja puheideni vastuun ja vaikutuksen.
Musta nainen ei aina ole vihainen
Taannoinen blogini joka liittyi afrohiuksiin, aiheutti monia rodullisia kysymyksiä perinteisen inboksin viestivyöryn lisäksi. Minua pyydettiin esimerkiksi kirjoittamaan erääseen teokseen osio, jossa käsiteltäisiin poliittisesta näkökulmasta afrohiusten asemaa maailmalla, ja sitä, minkälaisena poliittisena eläimenä itseäni on erilaisen ulkonäön omaavana ihmisenä työnnetty parrasvaloihin.
Tiedostan erittäin hyvin tiettyjen asioiden toteutuneen kohdallani puhtaasti ihonvärini takia, ja tiedän myös mitkä asiat ovat jääneet sen vuoksi toteutumatta. Mutta se että tiedostaa tämän, ja sitä tapahtuvan edelleen, ei tarkoita että näkisin asioita koskaan niin mustavalkoisesti, että kuvittelisin kaiken liittyvän ihonväriin. Jos jokin asia on kohdallani epäoikeudenmukaista, ei se tarkoita automaattisesti, että kyse on rasismista. Osa kuitenkin sitä on, mutta ne pitää jokaisen osata erottaa toisistaan. Osa ihmisistä on kuitenkin valitettavasti niin sokeita, etteivät he näe rasismia, vaikka saattavat sortua siihen itse päivittäin.
En ole vihainen, vieläkään. Olen joskus ennenkin sanonut, että olen todella väsynyt ja turhautunut moniin asioihin. Olen väsynyt jo 26 vuotta aina ja joka paikassa kertomaan vain erilaisuuteeni liittyvistä negatiivisista kokemuksistani, aina puolustamaan erilaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja avaamaan rodullisia asioita ja niiden vaikutusta ihmisille jotka eivät niitä edes halua ymmärtää. En koskaan lähtenyt mukaan kauneusmaailmaan siksi, että saisin istua puhumassa vain negatiivisista kiusaamiskokemuksista ja vaikeuksista, joita olen värini tiimoilta kohdannut. Lähdin mukaan, koska halusin uskoa ja näyttää että myös minulla olisi mahdollisuus samoihin asioihin kuin muillakin, ja halusin palavasti mukaan tuohon kiehtovaan iloiseen uuteen maailmaan, jossa uskoin olevani todella hyvä.
Ei minusta saa naisvihan eikä feministien äänitorvea, vaikka on vuodet yritetty. Ei minua saa ottamaan julkisesti kantaa moniinkaan aatteisiin ja asioihin, ei politiikkaan, eikä enää ihmisten tekemisiin ja mielipiteisiin, ja niin paljon on yritetty. Minä kuitenkin valitsen itse taisteluni. Olen ollut julkisuudessa koko aikuisikäni, muunlaisesta aikuisen ihmisen elämästä en edes tiedä. Vihainen musta nainen? Ikävä tuottaa pettymys, mutta minä en ole se. Olen tietyissä asioissa hyvinkin vahva, ja moniin asioihin turhautunut, mutta että vihainen? Kyllä sitä vihaa on muissa ihmisissä oikein huomattavasti enemmän kuin minussa.
Älä aiheuta ongelmia
Suomi on tunnetusti rasistisimpia maita. Täällä poliitikotkin saavat täysin avoimesti harjoittaa rasismiaan. Silti esimerkiksi minä olen päättänyt itsepäisesti ja sinnikkäästi luoda urani juuri tässä maassa, johon olen syntynyt. Moni on toivottanut tervemenoa sinne mistä tulinkin, no, täältä minä myös tulin. Moni vastaa, että jos olo Suomessa ahdistaa, mene muualle, emme me kaipaa sinua tänne.
Olen kuitenkin puskenut läpi monien ovien ja erilaisten valtaväestön mielipiteiden. Keskustelu näistä asioista maassa, jossa suurin osa ei tajua yhtään, mitä olen kokenut ja mistä puhun, on loputon tehtävä. Joten miksi sitten en ole äänessä yhtään enempää kuin olen? Miksi en ole luennoimassa päivittäin siitä, minkälaista oli kasvaa mustana naisena 70-80-luvun Suomessa, ja vieläpä koko aikuisikä julkisuudessa? Miksi olen niin usein hiljaa aiheesta? Samasta syystä, kuin mahdollisesti moni muukin, joka on selkeää vähemmistöä jossakin asiassa. Tiedämme rajamme, ja tiedämme mahdollisuutemme. Tiedämme, että meitä ja mielipidettämme vastaan taistelee aina iso osa väestöstä, ja se on suhteellisen raskas päivittäinen asetelma. En yksinkertaisesti aina vain jaksa ja halua.
Minulle on tullut selväksi jo nuoruudessa, että teinpä niin tai näin, se herättää aina enemmän huomiota ja tunteita, kuin jonkun toisen tekemänä. Herätin huomiota, vaikka en tehnyt mitään. Olen jo silloin oppinut, että on parasta olla aiheuttamatta ongelmia, pitää vain sopeutua kaikkeen, olla tehokas, tehdä enemmän töitä kuin muut ja menestyä. Näin on suurin mahdollisuus tulla kelvolliseksi ja hyväksytyksi. Tämän näkivät kaikki omin silmin vuonna 1996 kun menestyin maailmalla, ja sen näkee tänä päivänä aina kun joku vähemmistöön kuuluva saavuttaa maailmalla jotakin. Hyväksyntä tulvii yhtäkkiä sisään ovista ja ikkunoista kun on oltu esimerkillistä mallivähemmistöä.
Vastuu ja taakka
Jokainen kohu ja negatiivinen lehtijuttu koskettaa aina muitakin kuin minua. Se koskettaa aina kaikkia, jotka minun myötäni jonkinlaiseksi yleistetään. Siksi se on vielä isompi paha. Tiedän, että on kohtuutonta ajatella, että kaikella omalla tekemisellä on jatkuvasti vastuussa siitä, mitä joistakin muista ihmisistä sen myötä ajatellaan. Näin se on kuitenkin itselläni aina ollut siinä kuuluisassa ensimmäisen roolissa. Jos vähemmistön edustajana on mediassa, jutun on parasta olla positiivinen, muuten siitä on haittaa mahdollisesti muillekin.
Sama toimii myös toisin päin. Joka kerta kuin itse kohtaan vähemmistön edustajia niin arjessa kuin mediassa, tiedostan että myös he ovat jatkuvan suurennuslasin alla. Toivon aina hiljaa, että kunpa he nyt hoitaisivat oman osuutensa esimerkillisesti maaliin, ja samaan aikaan suren sitä, että näin edes pitää ajatella. Joka kerta kun rodullisen vähemmistön edustajasta uutisoidaan negatiivisesti, se vaikuttaa tietyllä tapaa myös minuun. Turhaudun ja toivon, että uutisointi ja asiat olisivat positiivisia, sillä silloin omasta tehdystä työstä kokee olleen jotain hyötyä. Silloin tämä kaikki tuntuu merkitykselliseltä, eivätkä asenteet taas ota takapakkia yhden ihmisen tai asian takia, eivätkä vihaajat saa taas lisää syitä yleistämiseen ja vihaan.
Ensimmäiset
Harva tulee ajatelleeksi minkälaista elämää elävät ne, jotka kulkevat joissakin asioissa ensimmäisten roolissa. He tekevät jatkuvasti työtä asenteiden muuttamiseksi ja ovat yksin. Eivät ne ihmiset ehdi jatkuvasti pysähtymään ja katselemaan ympärilleen, tekemään analyysiä ja tilastoa siitä, miten asiat ympärillä milloinkin muuttuvat ja mikä vaikutus heillä on siihen milloinkin on. Ne kyselyt pitäisi tehdä niiltä ihmisiltä, jotka seuraavat vierestä, tai tulevat perässä. Niiltä, jotka itse kokevat ja näkevät muuttuneen ilmapiirin ja tekojen seuraukset.
Yhdestä mielipiteestäni ja omasta kerrotusta kokemuksesta saapuu usein satoja toisessa asemassa olevia ihmisiä kertomaan, että mielipiteeni ja kokemukseni on väärä. Minun kuuluu vain olla kiitollinen ja tyytyväinen annetuista mahdollisuuksista, enkä saa valittaa koskaan mistään, vaikka kuinka kohdeltaisiin epäoikeudenmukaisesti.
Jaksaisitko itse taistella tällaisten asioiden kanssa läpi elämäsi? Vai haluaisitko tehdä elämäsi välillä hieman helpommaksi, sopeutua ja toisinaan todellakin sulkea silmäsi kaikelta, kuten siltä karulta faktalta, etteivät ihmiset tule ehkä koskaan ymmärtämään? Silti tuo sopeutuminen ja sanomatta jättäminen tuntuu joka kerta tietyllä tapaa valehtelulta, ja tiedän että Suomessakin on paljon nuoria jotka kipuilevat tämän aiheen kanssa. Vaikka en ole koko ajan puhumassa näistä asioista julkisesti, yksityiset yhteydenotot aiheen tiimoilta ovat lähes päivittäisiä.
Kun aikanaan karistin misseyden viittaa harteiltani eli elin niinkuin itse halusin, media oli mehuissaan. Kun “laitoin rytinällä parisuhteen ja kiltin missi-imagon roskiin” hurjastelemalla niinkin villisti kuin käymällä parikymppisenä yökerhoissa ja aloittamalla elämäni toisen parisuhteen, kaikkialla kohistiin. Ottamalla lävistyksen, tatuoinnin ja erään kauneustoimenpiteen, kohistiin lisää. Juttujen sävy muuttui kuin veitsellä leikaten.
Sen lisäksi, että sain harteilleni tittelin ensimmäisestä tummaihoisesta Miss Suomesta, vuonna 2000 sain tittelin vielä ensimmäisestä missistä, joka puhui avoimesti tehdystä kauneusoperaatiosta. Molemmista on tullut sellainen koko elämän pituinen show. Voi olla helppo ymmärtää, että yhtään enempää “Ensimmäinen Miss Suomi, joka.. “-titteleitä en ole halunnut enää vastaanottaa, vaikka mahdollisuuksia olisi todellakin ollut. Olen aina tuntenut olevani sekä Suomen kansalle että medialle jollain tapaa liikaa, mutta se mitä tietynlainen jatkuva negatiivisella kulmalla uutisointi teki tuohon aikaan ihmisten asenteille, oli myös liikaa. En sano, että minua olisi pitänyt kohdella toisin, mutta sanon, ettei mediassa osattu nähdä kokonaiskuvaa, eikä omien kirjoitusten vaikutusta yleisellä tasolla.
Sopeudu, ole tehokas, ole parempi, menesty
Miss Universum-kisat kaikessa hienoudessaan ovat edelleen mulle yksi mahtavimmista kokemuksista elämässä ikinä. Eivätkä vain sijoitukseni vuoksi, ei todellakaan. Vaan sen vuoksi, että siellä ei kukaan koskaan kyseenalaistanut sopivuuttani, valintaani, etnisyyttäni eikä olemassaoloani. Siellä sain olla kuukauden päivät täysin oma itseni, ja kuulua joukkoon mitä mielenkiintoisempia erilaisia tarinoita omaavia ihmisiä.
Vaikein asia tässä koko kuviossa on se, että elän ja haluan työskennellä maassa, joka on yksi rasistisimmista, ja jossa ihmiset ovat tilastollisesti myös kateellisimpia. Tämä tarkoittaa, että voidakseni tehdä töitä joita haluaa, en voi tuoda esiin kaikkia epäkohtia, en voi avautua kaikesta mistä haluaisin, enkä voi kiinnittää huomiota jokaiseen asiaan joka on väärin. Selviytyäkseni minun on täytynyt koko urani ajan osata olla myös hiljaa. Pärjätäkseni minun on tarvinnut työskennellä monille eri tahoille, lähtemättä jokaisen yksittäisen tapauksen kohdalla kyseenalaistamaan yrityksen ja jokaisen mahdollisen yritykseen koskaan millään tavalla liittyvän jälleenmyyjän ajatusmaailmaa.
Olen tunnettu siitä että sopeudun lähes kaikkeen. Ummistan silmiäni päivittäin monilta asioilta, koska en jaksa, en halua, enkä myöskään voi olla äänitorvi kaikissa epäkohdissa. En aio joka päivä väitellä ihmisten kanssa, enkä todellakaan jaksa olla lööpeissä vahvoilla sanoilla höystettynä ”avautumassa ja suuttumassa”.
Olen aina ollut se iloinen ja positiivinen ihminen ja haluan ja aion pitää kiinni omasta energiastani ja huumoristani. Tiedän ja kuulen usein tuovani ihmisille toivoa, valoa, iloa ja energiaa. Sellaisena aion myös itseni pitää, ja se vaatii, etten vello kaikessa epäoikeudenmukaisuudessa jokaisena päivänä.
Olen saavuttanut paljon asioita, joita kukaan ei voi minulta viedä. Silti on vielä paljon asioita joista unelmoin, ja joita haluan tulevaisuudessa saavuttaa. Ne ovat mahdollisia vain säilyttämällä oman iloni ja energiani ja olen päättänyt pitää tiukasti niistä ominaisuuksistani kiinni kaikesta ympärillä vellovasta huolimatta. Aion nauttia elämästä, vaikka sitä yritettäisiin hankaloittaa päivittäin. En voisi mitenkään elää elämääni pelkästään negatiivisten asioiden kautta, sillä se tuhoaisi minut.
Mutta kuten vain Suomessa niin hyvin osataan, niin kyllä tämäkin jaksetaan ymmärtää väärin. Jollei niistä kovista kokemuksista ja koetuista vääryyksistä koko ajan jossakin puhu, niin eihän niitä sitten varmastikaan ole edes ollut. Jos elämässä on ollut haasteita, ei saisi olla iloinen ja positiivinen. Olen niin väsynyt tähän mielensä pahoittamisen ja väärinymmärtämisen ilmapiiriin.
Kiitollisuus vai oikeus olla?
Samaan aikaan olen kiitollinen tälle kansalle ja medialle. Minunhan lähtökohtaisesti pitääkin olla ikuisesti kiitollinen siitä, että minulle on annettu tässä hienossa maassa tällainen upea mahdollisuus olla ja tehdä asioita. Do you speak finnish? When did you move here? Toistuvia kysymyksiä arjessa edelleen vuonna 2021.
Tietyin väliajoin joku on muistuttamassa, että olen edelleen ulkopuolinen ja väärän värinen. Monen ulkopuolisen on mahdoton ymmärtää, mitä elämässäni koen ja miten paljon nämä asiat voivat toisinaan ahdistaa. Kuitenkin olen kiitollinen, että niin moni myös ymmärtää sanomani.
On monia syitä miksi työskentelen paljon ei näkyvissä rooleissa poissa julkisuudesta. Samalla koitan aina välillä oman jaksamisen rajoissa puhua monista tärkeistä asioista, ja herätellä ihmisiä ajattelemaan toisin. Monen on vaikea ymmärtää, että minulla ei välttämättä ole halua tuottaa 24/7 sisältöä niille samoille ihmisille, jotka tuomitsevat kaikki kokemukseni ja ulkonäköni, ja ovat sitä mieltä etten edes kuulu tänne.
Pahinta on kuulla jatkuvasti keskusteluja ja kannanottoja, nähdä haastatteluissa ja ohjelmissa enemmistöön kuuluvia ihmisiä kertomassa miten meidän muiden kuuluisia ajatella, miten meidän kuuluisi tuntea. Median ei tarvitse käyttää erillisiä voimasanoja korostaakseen vielä erikseen värillisen ihmisen sanomaa, ei minun, eikä muidenkaan kohdalla. Toisia ärsyttää jo pelkkä meidän olemassaolomme, vaikkei sille ole mitään järkevää perustetta. Jokainen kiusattu ymmärtää tämän.
Matka jatkuu
Olen monen mielestä valinnut ihan hullun ja raskaan tien, kun puhuin ensin suvaitsevaisuudesta ja rasismista, sitten olen puolustellut naisten oikeutta omaan vartaloonsa, ja puhunut itsensä hyväksymisestä sekä kehopositiivisuudesta. En ole valinnut helppoa tietä, enkä helppoja aiheita, sehän tiedetään. Enkä oikeastaan valinnut alunperin mitään, on ollut muiden käsissä, että olen ollut ihonväriltäni ja asemassani se ensimmäinen.
Olen aina ollut hämmentävä ja vaikeasti käsitettävä ihminen, ja erittäin vaikeasti lokeroitava. En sovi lokeroihin, vaikka niin moneen on minut koitettu vuosien varrella laittaa. Minussa on liikaa puolia, liikaa ominaisuuksia, ja ajattelen liian monelta kulmalta asioita, jotta minua voisi ymmärtää helposti. Olen toisaalta aika mustavalkoinen, joissain asioissa ehdoton, mutta minussa on samaan aikaan hämmentäviä ristiriitoja. Ja se mitä ei ymmärrä, se on helppo tuomita.
Jokainen halukas voi nyt säästää aikaansa, ja olla kertomatta minulle, ettei näin ole, ja että kaikki kokemukseni ovat vääriä. Tiedän sen mielipiteen jo. Yhtä vähän kun minä tiedän sinun elämästäsi, yhtä vähän sinä tiedät minun. Vaikka olenkin tunnettu henkilö ja asioistani silloin tällöin uutisoidaan, se ei tarkoita että tiedät minusta paljoakaan.
Kukaan ei ole ollut minun saappaissani kokemassa tätä matkaa. Kukaan muu ei ole elänyt elämääni, eikä voi mitenkään tietää, mitä kaikkea olen matkani varrella kokenut. Kukaan muu ei voi mitenkään kertoa minulle, miten minun olisi pitänyt tai pitäisi nyt asiat kokea, ja miten niihin pitäisi suhtautua. Se oikeus on vain minulla, koska kyseessä on minun kokemukseni.
Hyvää ja parempaa uutta vuotta 2022, ollaan kilttejä toisillemme.
